SANNA NEGUS
Abu Rahme on protestoinut raja-aitaa vastaan jo neljä vuotta.

Kukkulan laelta aukeaa näkymä karunkauniiseen oliivipuiden täplittämään laaksoon. Rinnettä alas kiemurtelee metallinen, piikkilangalla vahvistettu aita, jonka molemmilla puolilla kulkee hiekkapolku. Länsipuolella vartioivat nuoret israelilaissotilaat, itäpuolella on hiljaista. Ilmassa leijuu pistävä vessan haju.

Muutama päivä sitten Israelin sotilaat tykittivät puhdistamatonta viemärivettä itäpuolelle kokoontuneiden mielenosoittajien päälle. Joka perjantai jo kolmen ja puolen vuoden ajan joukko Bil’inin kylän palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä rauhanaktiiveja on kokoontunut vastustamaan rauhanomaisesti Israelin ja Länsirannan erottavan muurin olemassaoloa.

”Pesin itseni ainakin viisi kertaa!” Abdallah Abu Rahme, yksi Bil’inin kylän aktiiveista kertoo. Jätevesi on uusi ase, mutta Abu Rahme muistelee Israelin armeijan kokeilleen kaikenlaisia keinoja vastarinnan musertamiseksi.

”He ovat käyttäneet kyynelkaasua, erilaisia kumiluoteja, pieniä kosketuksesta räjähtäviä papupusseja, konetta joka saa aikaan niin kovan äänen että siitä tulee huono olo.”

Arabian kielen ja historian opettaja Rahmessa heräsi aktivisti, kun Israel ilmoitti rakentavansa turvaesteen, aidan, kylän maiden läpi vuonna 2004. Hän oli mukana perustamassa Bil’inin kansankomiteaa, joka vastusti ensin aidan rakentamista, sitten sen reittiä. Kylän maista jäi aidan toiselle puolelle 57 prosenttia. Päästäkseen omalle maalleen maanomistajalla pitää olla Israelin hyväksymä todistus maanomistuksesta. Usein matka aidan läpi kulkeville porteille on pitkä ja vaikeakulkuinen, ja monet ovat sen vuoksi lopettaneet viljelyn kokonaan.

Kansalaisjärjestöt uskovat, että 1 800 asukkaan Bil’inissä palestiinalaisten maa haluttiin ”takavarikoida” israelilaisten siirtokuntien laajentamista ajatellen, ei Israelin väittämien turvallisuussyiden takia. Israel aloitti Länsirannan sisäänsä sulkevan turvaesteen rakentamisen vuonna 2002. Suurin osa siitä on keskimäärin 60 metriä leveää metalliaitaa, mutta paikoin se kiemurtelee kahdeksan metriä korkeana muurina. Monin paikoin muuri kulkee yksityismailla palestiinalaisten alueella, siis ei niin sanotulla vihreällä linjalla eli vuoden 1967 rajalla.

Vuonna 2004 Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi ei-sitovan määräyksen, jonka mukaan muurin rakentaminen palestiinalaispuolella oli kansainvälisen lain vastaista. Israel ei hyväksynyt päätöstä.

”Meillä oli kaksi tietä yrittää vaikuttaa tilanteeseen: mielenosoitukset ja raastupa”, Abu Rahme kertoo. Hän kiittelee erityisesti kansainvälisiä aktivisteja. ”Heillä oli usein videokamerat mukana, ja sen ansiosta sotilaat eivät käyttäneet enää niin paljon väkivaltaa.”

Konkreettisia, vaikkakin riittämättömiä tuloksia toi kuitenkin lakitie. Viime syyskuussa Israelin korkein oikeus määräsi, että aidan reitti täytyy suunnitella uudestaan. Kyläläiset juhlivat, mutta sovittuja muutoksia ei vain kuulunut. Komitea jatkoi oikeustoimia.

Tämän vuoden elokuun alussa Israelin korkein oikeus periaatteessa toisti viimevuotisen päätöksensä. Oikeuden mukaan Israelin valtion tulee esittää uusi reittiehdotus, ja molemmilla osapuolilla on sen jälkeen kolme viikkoa aikaa vastata ehdotukseen. Nykyisen suunnitelman mukaan maata saadaan takaisin vain 26 hehtaaria, kun kylä menetti kaiken kaikkiaan 200. Uusi reitti kulkisi oliivilehtojen halki, eli kylä menettäisi entistä enemmän maata.

Vaikka Abu Rahme sanoo protestoinnin vievän aikaa perheeltä, hän vannoo jatkavansa taistelua kunnes tavoite on saavutettu.

”Emme lopeta ennen kuin aita on murrettu.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008