Syyllinen siihen, että ihminen kuivuu hengiltä, on useimmiten vesi. Ei sen puuttuminen, vaan se, että sitä on liikaa. Vesi on voinut vyöryä paikalle metrien korkuisena hyökyaaltona tai tulvia yli joenuoman.

Edetessään se on liittynyt toisiin vesiin ja liuottanut mukaansa kiinteää ainesta. Lopulta yhtyneiden vesien jokaisessa pisarassa elää vilkas mikrokosmos, bakteerien, virusten ja alkueläinten armeija, jonka tuhovoiman edessä ihminenkin joutuu luopumaan ruumiinsa nesteistä, oksentamaan ja ripuloimaan ne ulos itsestään.

”Katastrofi on valmis, kun likainen ja puhdas vesi sekoittuvat toisiinsa, eikä veden keittäminen ole mahdollista”, sanoo Suomen punaisen ristin terveydenhuollon asiantuntija Hannele Virtanen, jonka työ katastrofialueilla on paljolti taistelua mikrobeja vastaan.

Ihmisten on pakko juoda, ja niinpä he juovat saastunutta vettä. Ja ripuloivat. Se on kuitenkin vasta alkusoittoa, Virtanen muistuttaa.

”Ensin iskevät vatsataudit, sitten puutteellinen hygienia alkaa rapauttaa koko terveydentilaa. Ihmiset sairastuvat silmätulehduksiin ja likaiset vaatteet ruokkivat ihotauteja. Kun ravitsemustaso ja terveys ovat jo valmiiksi huonoja, ihmisiä alkaa pian kuolla. Heikoimmat menehtyvät ensin.”

Kurjuus kumuloituu

Ripuliin kuolee käsittämätön määrä ihmisiä – tavallisena, katastrofittomana päivänä yhtä monta menehtyisi, jos 20 täyttä jumbojettiä romahtaisi taivaalta.

Eurooppaan ne eivät putoaisi. Katastrofitkin tuntuvat osuvan aina köyhimpiin. Vuoden 2004 tsunami oli tässä suhteessa poikkeus, se iski kipeästi myös eurooppalaisiin.

Hannele Virtanen oli tsunamin jälkeen Sri Lankassa. Suomalaiset veivät avustusalueelle klinikan, saksalaiset vesiyksikön ja ruotsalaiset putkiston.

”Työtä on tehtävä koordinoidusti. Ei ole mitään järkeä hoitaa ripulipotilaita ja palauttaa heidät sitten takaisin likaisen veden tartutettavaksi.”

Ensimmäisenä katastrofialueella on laitettava kuntoon vessat ja vesipostit.

Vessojen järjestäminen Sri Lankassa oli vaikeaa. Ennen siirrettävien toilettien tuloa kyhätyt, perinteiset riuku ja monttu -yhdistelmät uhkasivat pohjavesiä. ”Kun kuoppa oli puoli metriä syvä, vesi nousi jo vastaan.”

Saastunutta vettä puhdistetaan kemikaaleilla ja ihmisille jaetaan puhdistustabletteja. Sri Lankassa puhdasta vettä jaettiin myös autoista. Juomaveden jakelu ei täytä tehtäväänsä, ellei ihmisillä ole puhtaita astioita. Siksi Burman toukokuisen hirmumyrskyn ja hyökyaallon murjomalle katastrofialueelle lähti ensimmäisten avustuserien mukana myös tyhjiä vesikanistereita.

Toistuvat tuhot turruttavat auttajat

Usein vesikatastrofit toistuvat pienin vaihteluin vuosi toisensa jälkeen. Monesta Afrikan ja Aasian maasta tulvauutisia tulee tappavan tasaiseen tahtiin. Toistuvien luonnonmullistusten runnomassa maassa katastrofin täytyy olla todella suuri ennen kuin se herättää auttamishalua kansainvälisesti.

Bangladeshissa vuoden ensimmäinen ripulikausi alkaa huhti-toukokuussa ja toinen syys-lokakuussa. Ensin kuuma kausi vaikeuttaa puhtaan veden saamista, sitä seuraavat rankkasateet ja tulvat saastuttavat vedet. Kesäkuussa 2007 tulva peitti yli puolet Bangladeshin maa-alasta, ja taudit levisivät. Toukokuussa 2008 meneillään oli kuiva kausi ja ripuliluvut olivat jälleen nousussa. Joka vuosi 25 000 bangladeshilaista kuolee likaisen veden takia. Heistä suurin osa on lapsia.

Hyvään hygieniaan ei ylletä parhainakaan päivinä ja tulvat tekevät tuhojaan kuivinakin kausina.

”Usein tulvavesi lahottaa vessat, eivätkä ihmiset uskalla käyttää hajoamaisillaan olevia rakennelmia”, Virtanen kuvailee yhtä syytä tautien leviämiseen.

Punaisella ristillä on katastrofien hoitoon omat minimistandardinsa. Puhdasta vettä pitäisi jokaisen saada 15 litraa päivässä, eikä sen hakumatka saisi ylittää puolta kilometriä. Toilettien pitäisi olla puhtaita ja kunnollisia, yhden vessan käyttäjämäärä ei saisi ylittää kahtakymmentä ihmistä, eikä jonotusaika viittätoista minuuttia.

Jo vakiintuneella pakolaisleirillä tavoitteet voidaan saavuttaakin, mutta silloin kun hätä on suurin, ei apu ole aina lähellä.

”Viime lokakuussa Ugandassa ei voinut kuin katsoa, miten puhdas ja likainen vesi virtasivat yhdessä.”

Oikukas luonto opettaa

Paras keino torjua vatsatauteja on käsien pesu. Ugandassa on koulutettu Fast-kehitysohjelmassa ihmisiä hygienia-asiantuntijoiksi. Tarvittaessa heidät siirretään katastrofialueelle opettamaan ihmisille, miten parhaiten välttyä taudeilta. Peruslista on yksinkertainen: saastunutta vettä ei saa päästää sisuksiinsa ja kädet on vessassa käynnin jälkeen pestävä, kunnolla.

”Kun Mikronesiassa levisi kolera, veimme jokaisen ravintolan eteen kolme ämpäriä, joista ensimmäisessä kädet saippuoitiin, toisessa huuhdeltiin ja kolmannessa desinfioitiin. Lisäksi tehtiin tv-filmi, jossa opetettiin, miten kädet täytyy pestä. Saippuaa jaettiin ovelta ovelle, ja samalla poimittiin sairaat hoitoon”, kertoo Hannele Virtanen onnistuneesta epidemian torjunnasta pienellä Tyynenmeren saarella.

Saarivaltioissa luonnonkatastrofeja sattuu tämän tästä, suomalaiseen mediaan niistä kantautuvat vain tuhoisimmat. Hirmumyrsky raivoaa, nouseva merivesi turmelee kaivot, purkautuvan tulivuoren tuhka saastuttaa vedet. Saarivaltioiden asukkaat ovat myös oppineet tulemaan toimeen oikukkaassa ympäristössään.

”Cookin saarilla ihmisillä on erillinen ruokasaari, jossa kukaan ei saa asua. Sitä pidetään luonnonvarastona, josta tarvittaessa haetaan hedelmiä ja kookosta. Ripuloiville lapsille annetaan kookosmaitoa, joka on puhdasta ja erinomainen nesteen ja ravinnon lähde.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008