Ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin pokkarinakin suomeksi ilmestynyt Mistään kotoisin saa myötänolouteen taipuvaisen lukijan katsomaan tekstiä useaan otteeseen sormiensa välistä: Ei kai ne voi olla noin hölmöjä?
Mistään kotoisin kertoo elämästä malmölaisessa kaupunginosassa, jonka asukkaista suurin osa on syntynyt Iranissa tai muissa maissa, jokunen Ruotsissakin. Päähenkilöinä on Irandoustin perhe, jonka kielitieteilijä-isä päätyy pizzoja paistamaan ja ydinfyysikko-äiti lastenhoitajaksi.
Tytär Bahar taas tempoilee läpi teini-iän ja ”monikulttuurisuuden” kirousten. Yritä siinä sitten olla yksilöllinen, kun muiden silmissä litistyy etniseksi pannukakuksi.
Kulttuurikolareja käsitellään kirjassa kaikkea muuta kuin silkkihansikkain.
Perin juurin maallisen perheen tyttärenä Bahar päättää alkaa käyttää huivia – ihan vaan ärsyttääkseen – mutta kapinasta seuraakin vain yksi masentunut isä sekä ylenpalttinen määrä sääliä ja ymmärtäväisyyttä ympäristön taholta.
Mistään kotoisin on kuusivuotiaana Iranista Ruotsiin muuttaneen, vuonna 1980 syntyneen Marjaneh Bakhtiarin ensimmäinen romaani. Kirjassa haisee ja maistuu se, että kirjoittaja tuntee aiheensa läpikotaisin, vaikka onkin haastatteluissa kertonut saaneensa osalle hahmoista aineksia myös iranilaisista tv-sarjoista.
Ruotsiin ja ruotsalaisuuteen totuttelemisesta kertovassa kirjassa kukin etsii paikkaansa tavallaan. Perheen teini-ikäinen poika löytää itselleen sopivan kolon muista toisen polven siirtolaisista: heidän silmissään kun ei tarvitse edustaa islamia tai kotimaataan vaan saa osakseen ”yksinomaan ihanaa epäkriittistä hyväksyntää”.
Kaikki kirjan kymmenet hahmot ovat inhimillisyydessään omalla tavallaan naurettavia. Huutia saa etenkin sellainen nyökyttelevä ja totinen ymmärtäväisyys, jota voi harrastaa vain tarpeeksi etäältä. Kuten vaikka opettaja, joka toivoo perusteineinä itseään pitäviltä oppilailtaan ihanan eksoottisia kulttuurin purskahduksia.
Pahimmin riepotellaan toimittajia, jotka itsepintaisesti hakevat haastateltavia juttuihin, joiden juonen he ovat päättäneet ennalta. Naapurustossa asuva Mirza ottaa tilanteesta kaiken irti. Lähiötodellisuuden kasvoiksi päätyvä 11-vuotias keksii sujuvasti kokonaisen jengikulttuurin toimittajan iloksi.
Yhdeksi sympaattisimmista hahmoista nousee Baharin poikaystävän ulkomaalaisvastainen isoisä, kiukkuvoimalla käyvä ukko, jonka joka suuntaan purkautuvan äksyilyn ainoiksi todellisiksi ymmärtäjiksi päätyvät maahanmuuttajat.
Kirjassa hulvattoman hauska ja oivaltava vaihtuu paikoin hetkessä viiltävän satuttavaksi, kun vähän vilautetaan sitä, mitä pärjäämisen kulisseista löytyy.
Kirjan henkilögallerialla on kokoa sen verran, ettei perässä meinaa aina pysyä, ja osa asioista olisi selvinnyt vähemmälläkin alleviivauksella. Silti kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Jo senkin takia, että paukapäisinkin lukija oppii ainakin yhden asian: välttämään viimeiseen asti kysymystä siitä, mistä kukakin on kotoisin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008