Istun Helsinki-Vantaan lentokentällä keskiraskas taakka harteillani. Olen matkalla Mumbaihin. Lennän pitkän matkan. Kulutan päästötilini tyhjäksi alta aikayksikön.
Lentämiseen ja ilmastonmuutokseen kohdistunut valistus on todella lyönyt läpi. On vaikea iloita tulevasta matkasta. Ajatusten läpi kantautuu viereisen ihmisryhmän keskustelu.
”Kuinka paljon sulla on kilometrejä tähän mennessä?”
”Saitko itsesi upgreidattua bisnekseen?”
”Mulla ei ole enää monesta pisteestä kiinni, niin pääsen gold loungeen.”
Havahdun. Niin, on näitä ihmisiä, jotka lentävät koko ajan työkseen. Heidän todellisuutensa on toinen. Ja tietysti uupumukseen asti lentävien ei ole mukava istua äänekkään turistijoukon vieressä. He tarvitsevat luksuksen päälle luksusta, loungeja, bisnesluokkia.
Toisella puolella istuu intialaisperhe. Lapset vipeltävät jännityksestä, isä hikoilee hermostuneena, äiti on huolestunut. He lentävät toista kertaa elämässään, takaisin Intiaan, heitä pelottaa.
Meitä on odotustilassa melkein koko maailma: Ne yltiöpäisen hyvinvoivat, jotka lentelevät jatkuvasti. Ne ihmiset, jotka tekevät yhden, toisinaan kaksi, matkaa elämässään. Ja minä eli me, keskiverrot keskituloiset eurooppalaiset, jotka matkustamme avartaaksemme maailmaamme, kerran pari vuodessa, ehkä kahdessa. Sitten on tietysti vielä isoin lohko eli he, joita ei odotushalleissa näy.
Bisnesheput edustavat ääripäänä vähemmistöä, joka tuhoaa maapalloa. He ovat maailman nopeuden vaatimusten armoilla. Siinä missä moni kulkee viikoittain työmatkat omalla autolla tai bussilla, he lentävät.
Mitä heidän, tai heitä ympäri maailmaa lennättävien työnantajiensa, varalle pitäisi suunnitella?
Suomessa Maan ystävät, muualla esimerkiksi climatecare.org tai myclimate.org ovat tahoja, joiden kautta voi laskea lentojensa ja hiilidioksidipäästöjensä määriä ja tasata tilejä laittamalla rahaa päästöjä neutraloiviin projekteihin.
Mutta tämä tämmöinen on aina omantunnon kysymys. Ja kyse on paikkauksesta – kilometrit eivät katoa mihinkään. Niin kauan kun ei ole pakkoa, voi väistää. On vaikea uskoa, että omatunnon siipiin kävisi luottaman.
Mutta entäpä jos lentoyhtiöt, joiden käsissä lounget ja upgreidaukset ovat, tarttuisivatkin vastuuseen? Nostaisivat kultaluokkaan asiakkaansa, ei lennettyjen kilometrien vaan ympäristölle hyvitettyjen kilometrien mukaan?
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008