Diiva luotiliiveissä

Maailma kylässä -festivaalilla esiintyvä sopraano Barbara Hendricks on aikamme menestyneimpiä klassisia laulajia. Lapsuuden ympäristö kasvatti hänestä myös tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajan.

Aika ja paikka, ei kuvaajaa mukaan.

Tarkempia tietoja en onnistu sopraano Barbara Hendricksiltä haastattelun luonteesta saamaan. Kenties oopperadiivalla on aikaa vain muutamalle kysymykselle tai oma agendansa puheenaiheiden suhteen?

Hendricksin manageri kertoo, ettei Hendricks ole viime aikoina liiemmin haastatteluja antanut. Voinee siis pitää saavutuksena, että tapaaminen ylipäänsä järjestyy. Taustat on kuitenkin syytä selvittää huolella jo ennakkoon.

Hendricks on esiintynyt suurimmissa konserttisaleissa nimekkäimpien kapellimestarien ja muusikoiden kanssa, ja hänen 80 levyään on myyty 12 miljoonaa kappaletta. Vuoden 1994 Montreux’n jazzfestivaaleilla debytoinnin jälkeen hän on esittänyt aktiivisesti myös jazzia.

Henkilöhistorian ja uran käännekohtien lisäksi selviää mielenkiintoisia yksityiskohtia kuten se, että Hendricks majoittuu maailmalla mielellään tutuissa paikoissa: New Yorkissa Hotel Ritz-Carltonissa (elegantti tunnelma ja 40 tv-kanavaa), Pariisissa Le Grand Hotel InterContinentalissa (korillinen hedelmiä ja kolme pulloa Eviania) ja Leipzigissa viiden tähden Hotel Westinissä (parvekkeelta hulppeat näkymät yli kaupungin).

”Pidän tästä kodin ja kiertueen muodostamasta kaksoiselämästä. Hotellissa saan olla yksin, katsoa kenenkään häiritsemättä televisiota, käyttää huonepalvelua – jos se vain toimii”, saksalainen Ambiente-lehti siteeraa.

Kun tutustuu videopätkiin ja pinoon Hendricksistä tehtyjä lehtijuttuja, kuva diivasta sanan pöyhkeilevässä merkityksessä alkaa karista. Vaikka Hendricks lukeutuu aikamme suurimpiin klassisiin laulajiin, ollessaan kotona – tai kodeissaan, Tukholman saaristossa tai Sveitsissä Genevejärven rannalla – hän siivoaa ja kokkaa kuten kuka tahansa.

”Minulla on aina ollut riittävästi menestystä jaksaakseni jatkaa, muttei koskaan liikaa, että olisin unohtanut, kuka minä pohjimmiltani olen”, nettilehti UsOperaweb siteeraa Hendricksiä.

Lisäksi tähdeltä on liiennyt aikaa niille, joiden elämä on ollut menestyksen sijaan suurta menetystä. Hän on toiminut YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n hyvän tahdon lähettiläänä yli kaksi vuosikymmentä sekä perustanut omaa nimeään kantavan rauhansäätiön.

Hän on vieraillut pakolaisleireillä Malesiassa, Balkanilla, Mosambikissa. Silkkiä tai satiinia näillä ”kiertueilla” ei tarvita, luotiliivejä silloin tällöin. Ja pullovettä tarjoillaan, joskin eri syistä.

Luonnollista, muttei itsestään selvää

Ovi käy keväisenä iltapäivänä tiuhaan, ja ikähaitari venyy opiskelijoista ja lastenrattaineen pujottelevista äideistä aina ikäihmisiin. Tukholman Vasastanissa sijaitseva Café Ritorno on tyylikäs vanhahtava konditorio – paljolti kuin Café Esplanad Helsingissä.

Hendricks tilaa rooibos-teetä ja pienen suklaaleivoksen. Hän järjestää takkinsa ja pari ostoskassia viereiselle tuolille.

Poninhännälle sidotut kiharat ovat ohimoilta jo reilusti harmaantuneet, ja silmälaseissaan ja tummansinisessä tunikassaan hän sulautuu kahvilaan mainiosti. Timanttisormukset ovat sentään sitä kokoluokkaa, että kimallus näkyisi permannon lisäksi myös parven perukoille.

Syksyllä Hendricks täyttää 60 vuotta. Hän ei ole tehnyt oopperaa pariin vuoteen, koska oopperatalojen hätäiset harjoitusaikataulut eivät tyydytä hänen työmoraaliaan. Eläkkeelle hän ei kuitenkaan ole jäämässä: edellisviikolla hän lauloi jazzia Marokossa ja Belgiassa, ensi viikolla barokkimusiikkia Ranskassa ja kahden viikon kuluttua Mahleria Saksassa.

”Ei sitä tässä iässä kannata mitään pitkän aikavälin suunnitelmia enää tehdä”, Hendricks toteaa aavistuksen käheällä puheäänellään ja nauraa päälle.

”Tärkeintä musiikkiurallani on ollut jatkuva kehittyminen. Sitten kun en enää tunne kehittyväni, on aika jäädä eläkkeelle”, hän sanoo ja jatkaa heti perään, ”mutta kun se hetki koittaa, en ole surullinen, koska se on aivan luonnollista. Kuten oli luonnollista aloittaa, on luonnollista aikanaan myös lopettaa.”

Hendricksin kohdalla luonnollisuus tarkoittaa rohkeaa heittäytymistä siihen, mikä hänestä on tuntunut hyvältä ja oikealta, ei suinkaan sitä, että laulajanura olisi ollut hänelle itsestään selvä päämäärä.

Hendricks varttui Arkansasin osaval-tiossa. Hänen isänsä oli pastori ja äiti luokanopettaja. Ensikosketuksen musiikkiin hän sai metodistikirkon kuorossa, mutta musiikki oli protestanttisen työetiikan perheessä hyvä harrastus, ei sen enempää. Hendricks oli lahjakas koulussa ja suuntasi Nebraskan yliopistoon lukemaan matematiikkaa ja kemiaa.

Kesällä 1968 Hendricks päätti kemian laboratorioharjoittelun sijaan osallistua musiikkileirille Aspenissa Coloradossa. Reilun kahden kuukauden pituisen kurssin päätteeksi laululuokan opettaja, venäläissyntyinen mezzosopraano Jennie Tourel, kutsui Hendricksin oppilaakseen maineikkaaseen Juilliard-musiikkikorkeakouluun.

Hendricks palasi viimeistelemään opintonsa ja vuotta myöhemmin – 20 vuoden iässä – suuntasi New Yorkiin.

”Vanhempani pitivät sitä aivan hulluna ratkaisuna, koska heidän mielestään jatkokoulutus oli – varsinkin mustalle vähävaraiselle tytölle – avain parempaan tulevaisuuteen”, Hendricks muistelee.

”Mutta minusta tuntui, että halusin nähdä, mitä annettavaa musiikilla olisi minulle”, hän sanoo ja katsoo hetken suoraan silmiin, leveästi hymyillen – niin hän tekee keskustelumme aikana useasti. Kenties katseessa on aavistus isoäidillistä huvittuneisuutta yli puolta nuoremman toimittajan utelaisuudesta.

Rotuerottelu avasi silmät

Myös ihmisoikeustyö on luonnollinen seuraus Hendricksin lapsuudelle Etelä-Yhdysvalloissa. Hän syntyi ihonvärinsä takia kakkosluokan kansalaiseksi – mustilla ei ollut tuohon aikaan äänioikeutta.

Kahdeksanvuotiaana hän alkoi ensimmäistä kertaa ymmärtää, ettei ollut pelkkää sattumaa, että hänen kirkossaan ja koulussaan kävi vain mustia ihmisiä. Hänen perheensä asui tuolloin North Little Rockissa, ja hän näki televisiosta järkyttäviä uutiskuvia, jotka oli kuvattu vain muutamien korttelien päässä: valkoiset oppilaat estivät väkivalloin yhdeksän mustan oppilaan pääsyn kouluun. Tilanne rauhoittui vasta, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi paikalle liittovaltion sotilaita.

Tapahtumasta tuli yksi kansalaisoikeusliikkeen symboleista.

”60-luvulla kaikki taistelivat oikeuksiensa puolesta – mustat valkoisia ja naiset miehiä vastaan. Minulle syntyi kuitenkin vahva tunne siitä, että on oltava sellaisia tapoja toimia, joilla kaikkien oikeuksia voidaan kunnioittaa ja joilla erimielisyydet voidaan sopia ilman, että ketään täytyy tappaa.”

Ympäristö kasvatti Hendricksin puolustamaan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Hänen muhkea afrokampauksensa nähtiin usein naisasialiikkeen ja Vietnamin sodan vastustajien kokouksissa. Laulajanuran ponnahtaessa tähtiin aktivismi hiipui, kunnes UNHCR vuonna 1987 otti yhteyttä ja pyysi häntä hyvän tahdon lähettilääksi.

”Olin tuskin edes kuullut koko järjestöstä, mutta ymmärsin, että tässä olisi minun tilaisuuteni tehdä työtä ihmisoikeuksien hyväksi.”

Hendricksin ehtona oli, että hänet päästettäisiin kentälle – gaala-illallisia hänen omaan ammattiinsa kuului riittävästi. Lisäksi hän halusi vapauden puhua virallisista liturgioista välittämättä: hän olisi ensisijaisesti pakolaisten edustaja, ei organisaation.

”Kyllä siitä on ollut hyötyä myös UNHCR:lle, koska minä olen voinut sanoa asioita, joita virkamiehet eivät voi sanoa”, Hendricks uskoo, ”esimerkiksi Kambodzhassa valitin YK:n edustajasta, joka ei mielestäni tukenut riittävän voimakkaasti pakolaisten kotiuttamista.”

Hendricks moittii myös UNHCR:ää, jolta hänen mielestään puuttuu paitsi resursseja, ennen muuta tahtoa seurata tilanteita loppuun asti ja rakentaa pysyvää sovintoa.

”Jos konflikti on jatkunut kymmeniä vuosia, tilannetta ei saada kuntoon vuodessa tai parissa.”

Vaikka Hendricks on nähnyt pakolaisleirien kurjuuden, se ei ole saanut häntä menettämään toivoaan – päinvastoin, hän pudistaa päätään.

”Pakolaiset ovat tekemisissä elämän perustavanlaatuisimpien asioiden kanssa päivittäin: täytyy hakea vettä ja ruokaa, hoitaa lapsia, varoa maamiinoja ja pysyä terveenä. On rohkaisevaa nähdä, miten paljon voimaa ihmisissä on. Palatessani kotiin tuntuu turhauttavalta, että maailmanlaajuisiin ongelmiin olisi löydettävissä ratkaisu tai vähintäänkin helpotusta, mutta sen sijaan me tuhlaamme aikaamme kaikenlaiseen turhaan.”

Vuonna 2002 Hendricks sai UNHCR:n elinikäisen kunnialähettilään arvonimen.

Maailmankansalaisen koti

Hendricksin olemus on hyväntuulinen ja innostunut. Keskustellessamme hän nojaa kyynärvarsillaan pöytään ja ryydittää puhettaan tarvittaessa käsillä. Hän vastaa kysymyksiin avoimesti muttei rönsyile saati julista omiaan (ei YK-jargonia tai esimerkiksi mainostusta Hendricksin toissa vuonna perustamasta levy-yhtiöstä).

Haastattelu järjestyi, koska Hendricksillä oli harjoitukset pianistin kanssa Tukholman keskustassa. Nyt hänen pitäisi ehtiä vielä ostoksille, sillä miehen vanhemmat ovat tulossa viikonloppuvierailulle.

Ei, lapset eivät ikävä kyllä ole tällä kertaa paikalla. Sebastian asuu Sveitsissä, Jennie New Yorkissa. He eivät ole suuntautunut musiikkiuralle, vaan molemmat ovat kiinnostuneita dokumenttien ja elokuvien tekemisestä (parikymppisistä lapsistaan Hendricks kertoo mielellään).

Vielä yksi kysymys: missä määrin Hendricksin elämä on edennyt sattumien kautta, missä määrin päättäväisyydellä?

”Minusta on ylimielistä ajatella, että me pienillä aivoillamme päättäisimme elämästämme… emme me päätä juuri mistään”, hän sanoo.

”Elämällä on suunnitelma meitä varten, mutta tietysti kohtaamme tienristeyksiä, joissa voimme valita, käännymmekö oikealle vai vasemmalle. Sieltä tulee vastaan taas jotakin uutta, ja niin me vähitellen luomme omat ’sattumamme’.”

Hendricksiä elämä on vienyt kauas – Arkansasista New Yorkiin, vuonna 1977 aviomiehen perässä Pariisiin, sitten Sveitsiin ja vuonna 1993 Ruotsin kansalaiseksi (juuri nyt se harmittaa, sillä hän haluaisi päästä äänestämään Barack Obamaa).

Hendricks kutsuu itseään maailmankansalaiseksi. Mutta on hänellä kotikin: ”Kotini on aina siellä, missä perheeni on – siellä missä kulloinkin voimme olla yhdessä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu