Näin Docpoint -elokuvafestivaaleilla kaksi iranilaista dokumenttia. Ne sijoittuivat molemmat marginaalisiin tiloihin: toinen oli kuvattu lasten kurinpitolaitoksessa ja toinen julkisessa naistenvessassa. Dokumentit olivat surullisia. Niissä kuvatut henkilöt, prostituoidut naiset ja alaikäiset rikolliset olivat menettäneet paljon.
Dokumenttien kohtauksissa oli silti jotain niin kaunista, että en ollut tiennyt sellaista olevankaan. Keskellä suurinta surua henkilöt alkoivat yhtäkkiä laulaa sanoen: tämä laulu on se, jota soitin halutessani kuolla, se on kaunein laulu, jonka tiedän. Ja lastenvankilan opettaja pyysi lapsia käyttämään paljon värejä, sillä värit tekevät onnelliseksi. Näistä hetkistä valui käsittämätön kauneus ja toivo Helsinkiin saakka.
Astuin ulos elokuvateatterista pimeälle kadulle epäuskoisissa tunnelmissa: Olinko sittenkin ymmärtänyt jotain väärin siitä, mitä on oltava ja mitä on tehtävä? Olinko unohtanut kauneuden merkityksen?
En ole koskaan käynyt Iranissa. Silti kohtaan yhä uudelleen ja uudelleen tästä maasta tulevia kertomuksia. Ne muistuttavat siitä, että maailma on loppujen lopuksi äärettömän monimuotoinen, monikerroksinen ja kaikessa väkivaltaisuudessaankin kaunis paikka elää. Ja siitä, että tärkeintä kaikesta on kauneus, ja kauneinta kaikesta taistelu.
Taistelu muutoksesta, taistelu toivosta ja taistelu elämästä. Hetki, jolloin ihmiset ottavat itselleen paikan, mistä käsin he kertovat tai laulavat elämäänsä. Tässä hetkessä he kurottautuvat kohti toisia tavalla, jonka merkitystä ei voi ohittaa.
Kerron teille kauneimman iranilaisen kertomuksen, jonka tiedän. Se on tosi, tai niin tosi kuin kertomus voi koskaan olla.
Sata vuotta sitten Iranissa, Tabrizin kaupungissa eli nainen nimeltä Zaynab Pasha. Hän johdatti naisjoukot aseelliseen vastarintaan ja kapinoi feodaalijohtajia ja ulkomaalaisten yritysten epäoikeudenmukaisia kauppasopimuksia vastaan. Zaynab istui kahviloissa miesten lailla, ryösti joukkoineen viljaa kaupungissa jaettavaksi ja pisti ulkomaalaiset yhtiöt kuriin. Hän rikkoi kaikkia sääntöjä ja kehotti naisia toimimaan omien etujensa ja tasa-arvon puolesta. Zaynab oli todellinen Tabrizin aurinko.
Näinä kevään ensimmäisinä päivinä kun aurinko taas alkaa näyttäytymään täällä pohjoisessa on hyvä muistaa Zaynabin rohkeutta ja hänen toimintansa kauneutta. Silloin kaikki on melko yksinkertaista: me kaikki tiedämme jo mitä on tehtävä.
Akuliina Saarikoski on oikeustieteen opiskelija ja suoran toiminnan aktivisti.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008