”Sanotaan, että kehitysyhteistyöntekijöiden pitäisi olla puolueettomia. Olen eri mieltä. Puolueettomuus suosii usein vallanpitäjiä. Kehitysyhteistyön tarkoituksena on tuoda muutosta tiettyyn yhteiskuntaan – se on poliittista.”

Tätä mieltä on Ruth Santisteban, ihmisoikeus- ja kehitysneuvonantaja Suomen Planissa. Hän on osallistunut Planin julkaiseman No more excuses! -raportin laatimiseen. Se käsittelee tyttöjä ja nuoria naisia vahingoittavia perinteisiä tapoja.

Eniten julkisuutta on saanut niin sanottu naisten ympärileikkaus, jossa tyttöjen sukupuolielimiä silvotaan. Myös muut perinteiset tavat tyttöjen syrjimisestä rintojen prässäykseen ovat yleisiä monissa maissa.

Kehitysyhteistyötä tekevät joutuvat vaikeiden kysymysten eteen kohdatessaan perinteisiä vahingollisia tapoja. Onko heillä oikeus puuttua toisen kulttuurin ikivanhoihin tapoihin? Missä ylipäätään kulkee yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden raja, ja kuka määrittää tuon rajan missäkin kulttuurissa?

Kaikkiko suhteellista?

Länsimaalaiset uskoivat vuosisatoja oman kulttuurinsa ylivertaisuuteen. Nyt korostetaan kulttuurin sidonnaisuutta paikalliseen kontekstiin, eli kulttuurirelativismia: kaikki on suhteellista.

Sekä kulttuurirelativismi että poliittiset syyt ovat johtaneet kehitystyöntekijöiden haluttomuuteen puuttua perinteisiin vahingollisiin tapoihin.

”On ollut paljon keskustelua siitä, onko esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien julistus vain länsimaalainen malli, ottaako se eri kulttuurit riittävästi huomioon.”

Santisteban pohtii, kumpi on tärkeämpää – yksilön oikeudet vai yhteisön yhtenäisyyden säilyttäminen. Yksilön korostaminen liitetään usein länsimaalaiseen ajattelutapaan ja se koetaan uhkaksi perinteiselle yhteisöllisyydelle.

”Jos yhteisössä on todella pitkään ollut jokin perinteinen vahingollinen tapa, joka on merkittävä sen yhtenäisyydelle, mutta siihen sisältyy väkivaltaa ja yksilön oikeuksien loukkauksia, meidän pitää analysoida tilanne hyvin tarkasti.”

Analyysilla on kuitenkin rajansa. ”Jopa kivulla voi olla erilaisia ulottuvuuksia eri kulttuureissa. Mutta kuolema on eri asia.”

”Esimerkiksi tyttöjen sukupuolielinten silpomisesta seuraa usein kuolema. Tämä rikkoo perustavinta ihmisoikeutta, oikeutta elämään. Ihmisoikeuksiin sisällytetyt arvot löytyvät maailman suurista uskonnoista. Mielestäni perinteisiä vahingollisia tapoja ei voida perustella väittämällä ihmisoikeuksia länsimaalaiseksi keksinnöksi.”

Oikeus-sanaa ei ymmärretä

”Jotkut kehitysyhteistyössä toimivat Sudanissa väittävät, ettei maassa ole lastensuojeluongelmaa. Kuitenkin siellä tapahtuu todella paljon tyttöjen sukupuolielinten silpomista. Kehitystyöntekijät pelkäävät menettävänsä hyvät suhteensa valtioon ja uskonnollisiin johtajiin, jos he puuttuvat tähän äärimmäisen arkaluonteiseen asiaan.”

Ruth Santisteban on koulutukseltaan juristi, ja hän uskookin lainsäädännön merkitykseen perinteisten vahingollisten tapojen lopettamisessa.

Moni maa on kieltänyt esimerkiksi naisten ympärileikkauksen. Egypti, jossa 90 prosenttia naisista on ympärileikattu, kielsi tavan kokonaan vuonna 2007. Etiopiassa se kiellettiin vuonna 2004.

”Etiopiassa rangaistukset tosin ovat vain sakkoja. Asenteet eivät myöskään ole vielä muuttuneet. Tämä on ikivanha tapa, ja menee aikaa ennen kuin ihmisten suhtautuminen siihen muuttuu”, Santisteban selvittää.

Tärkeintä on kuitenkin puhua ihmisille yhteisöissään.

”Yhteisöjen sisällä näistä asioista on erittäin vaikea keskustella. Meidän pitääkin siis työskennellä naisten kanssa, ja antaa äideille, isoäideille, ja opettajille keinoja puhua väkivallasta. Usein emme puhu suoranaisesti oikeuksista, sillä sitä ei varsinkaan Afrikassa monesti ymmärretä: sanaa ei ole useissa paikallisissa kielissä. Sen sijaan puhumme hyvinvoinnista.”

”Kysymme naisilta: Mitä tarvitsisit, jotta voisit hyvin? Mitä haluaisit muuttaa?”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008