Terä napauttaa reiän sormenpäähän. Kirkas punainen nousee ihon pinnalle, pisara kerrallaan.

Tämä jos jokin yhdistää ihmisiä: veri. Jokaisen aikuisen suonissa sitä kiertää viitisen litraa, päästä varpaisiin, sormista sormiin, sydämen pumppulaitoksen kautta. Joskus veri pitää saada kiertämään myös ihmisestä toiseen. Monessa toimeenpiteessä potilaan henki on kiinni siitä, saako hän tarpeeksi nopeasti oikeanlaista verta.

Suomessa veriturvallisuus on niin itsestään selvä asia, että verensiirron riskeistä muistutellaan vain köyhimpiin maihin lähtijöitä. Moottoripyörällä kannattaa mieluummin kolaroida varakkaassa maassa, jossa onnettomuuden jälkiä korjailtaessa tarvittava veri on varmasti testattua ja puhdasta. Ja sitä ylipäätään on saatavilla.

Liikenneonnettomuudet ja leikkaukset ovat tavallisimpia verensiirtoja vaativia syitä, oltiinpa sitten köyhässä tai rikkaassa maassa. Eroja on niiden yleisyydessä.

”Täällä Thaimaassa liikenneonnettomuuksia on valtavasti. Onnettomuuksin jälkeen tavallisin syy veresiirtoihin ovat synnytykset”, kertoo terveydenhoitaja Silja Hormia Punaiselta ristiltä. Hän työskentelee Phuketissa alueellista veripalvelutoimintaa kehittämässä.

Se, mihin verta tarvitaan, paljastaa elämästä paljon. Suomessa tarvitaan verta usein syöpäpotilaiden hoidossa, mutta vain harvoin synnytyksissä. Maailmanlaajuisesti synnytykset ovat kuitenkin merkittävä syy verensiirtoihin. Maailman terveysjärjestö WHO onkin nimittänyt synnytyksestä johtuvaa verenvuotoa äitien ”arvaamattomimmaksi ja nopeimmaksi tappajaksi”.

Veri viihtyy viileässä

Veri valuu kyynärtaipeesta ohutta, läpikuultavaa putkea pitkin läpikuultavaan muoviseen pussiin. Lattiatasossa vaakalaite keinuttaa verestä täyttyvää pussia edestakaisin, kuin keinulaudalla. Liike estää verta hyytymästä ja varmistaa, että pussissa oleva hyytymisenestoaine sekoittuu vereen hyvin.

Valtaosa maailman ihmisistä asuu maissa, joissa turvallinen veri ei ole itsestäänselvyys. Verensiirrot vaativat taakseen valtavan koneiston: jonkun on kerättävä, käsiteltävä, säilytettävä ja toimitettava veri oikeassa muodossaan oikeaan paikkaan.

Verta on eri puolilla maailmaa kerätty veripankkeihin niin kauan kun siihen tarvittavaa tekniikkaa on ollut tarjolla. Yksi keskeinen keksintö oli hyytymisenestoaine, toinen kylmäsäilytys.

Veren käsitteleminen on tarkkaa puuhaa, sillä veren eri osat vaativat erilaiset lämpötilat. Täysverestä erotellaan omiksi valmisteikseen punasolut, verihiutaleet ja verineste eli plasma, joista jokaisella on omat säilytysvaatimuksensa. Esimerkiksi punasolut vaativat säilyäkseen tasaisen kahdesta kuuteen plus-asteen lämmön. Pakkasen puolella käyminen tekee niistä kelvottomia, samoin yli kymmenen plus-asteen lämpö.

Vaatimaton, mutta välttämätön apulainen veripalveluille on keittiöstäkin tuttu: jääkaappi. Monin paikoin maailmaa veripankkitoiminta tyssääkin siihen, ettei sähkönjakelua joko ole, tai se ei ole luotettavaa.

Vain ilmainen on turvallista

Suomessa vuosittain yli 160 000 ihmistä päättää antaa sairaanhoitajan pistää itseään neulalla käsivarteen ja valuttaa puolisen litraa verta muovipussiin. Miksi?

”Tavallisin syy on halu saada hyvä mieli. Tämä on helppo tapa auttaa, pelastaa ihmishenkiä”, vastaava sairaanhoitaja Marika Kruuse Veripalvelun Helsingin Yrjönkadun pisteestä kertoo.

Luovuttajan hyvä mieli ja auttamisen halu ovat parhaat motiivit myös verensiirtoa tarvitsevan potilaan kannalta. Tutkimus toisensa jälkeen on osoittanut, että mitä vähemmän verenluovuttaja luovutuksesta hyötyy, sen turvallisempaa veri on.

Monet sairaudet, kuten hiv ja hepatiitit, tarttuvat veren välityksellä. Veripalvelut eri maissa pyrkivät löytämään luovuttajiksi ihmisiä, joilla veren välityksellä tarttuvien tautien riski olisi mahdollisimman pieni. Jos luovuttaja voi saada verestään rahallisen korvauksen, ei vereen liittyviä riskitekijöitä raportoida yhtä tarkkaan palkkion menetyksen pelossa.

Varsinkin monissa Aasian maissa nykyaikaisen terveydenhuollon kehittyessä nopein tapa saada tarpeeksi verensiirroissa tarvittavaa verta oli toiminnan kaupallistaminen, kirjoittaa veripalvelujen kehitystä Aasiassa tutkinut professori Graeme Woodfield. Verenluovuttajien motivointi hoidettiin seteleillä, ja verenluovutus oli luovuttajalleen kannattavaa toimintaa.

Kaupallisen verenluovutuksen riskien paljastuttua on siitä halutu eroon, mutta siirtymä kaupallisesta vapaaehtoiseen ja maksuttomaan verenluovutukseen ei ole yksinkertaista.

Maksuttomuus on helpommin perusteltavissa sellaisissa maissa, joissa verensiirtoa tarvitsevan potilaan ei tarvitse maksaa saamastaan verestä, Woodfield kirjoittaa. Monessa Aasian maassa verituotteet ovat kuitenkin potilaille maksullisia. Esimerkiksi osassa Kiinan kuntia on verenluovutuksen kannustimena käytetty sitä, että verenluovuttajan tai hänen perheenjäsentensä ei tarvitse maksaa verivalmisteista, mikäli he tarvitsevat verensiirtoa.

Kannustimena kuningas

Tavoitteesta täysin vapaaehtoisesta ja maksuttomasta verenluovutuksesta sovittiin Maailman terveysjärjestön puitteissa jo vuonna 1975. Monin paikoin tavoitteeseen on päästy, toisaalla on vielä matkaa.

”Thaimaassa tilanne on melko hyvä. Yli 80 prosenttia luovuttajista on vapaaehtoisia”, kertoo Silja Hormia. Yhtenä motiivina Thaimaassa on ollut yllättäen kuningashuone.

“Täällä kuningashuone on todella tärkeässä asemassa, ja verta luovutetaan usein kuninkaan nimissä tai kuninkaan hyväksi järjestetyissä verenluovutustapahtumissa. ”

Myös naapurimaassa Laosissa vapaaehtoisten luovuttajien määrä on viimeisten kymmenen vuoden aikana kasvanut huimasti. Pääkaupungissa Vientianessa lähes kaikki tarvittava veri saadaan jo vapaaehtoisilta luovuttajilta, mutta maakunnissa vain kaksi kolmasosaa.

Pakkauksena muovipussi tai sukulainen

Suomalainen veri matkustaa luovuttajalta saajalleen siististi pussitettuna, punnittuna ja tutkittuna. Joka arkipäivä saadaan tuhatkunta pussia luovutettua verta käsiteltäväksi Suomen punaisen ristin Veripalveluun, joka vastaa koko maan veripalvelutoiminnasta.

Ilman keskitettyä veripalvelua toimivissa maissa onnettomuuksissa ja leikkauksissa tarvittava veri on hankittava sairaalaan paljon isommassa pakkauksessa: sukulaisessa.

Sukulaisten luovuttama veri on turvallisempaa kuin rahalla ostettu, muttei läheskään yhtä riskitöntä kuin vapaaehtoisten luovuttajien. Sopivien luovuttajien löytäminen on usein kohtuuton taakka potilaalle tai hänen omaisilleen, sillä verta tarvitaan yleensä kiireellisesti. Esimerkiksi synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon voi menehtyä jo kahdessa tunnissa.

Vaikka veripalvelujen tarvitsema raaka-aine – luovuttajan kyynärvarresta pussiin valuva veri – on ilmaista, sen käsittely maksaa, oltiinpa missä tahansa. Jokaisella neulalla, veripussilla ja laastarilla on hintansa, samoin työtunneilla, varastoinnilla ja kuljetuksella.

Monessa maassa hinta onkin kynnyskysymys. YK:n kehitysjärjestö UNDP on vertaillut eri maiden terveydenhuoltoon käyttämiä varoja: vuonna 2004 Suomi käytti terveydenhuoltoon 2 303 dollaria henkeä kohden, Burundi taas 16 dollaria.

Afrikassa 75-80 prosentissa verensiirroista joudutaankin yhä turvautumaan potilaan itsensä tai tämän sukulaisten hankkimiin luovuttajiin, kirjoittavat Liverpoolin yliopiston trooppisten sairauksen yksikön tutkijat joulukuussa ilmestyneessä tutkimuksessaan.

Sataprosenttiseen vapaaehtoisuuteen perustuvat keskitetyt veripalvelut ovat monen maan osalta toiveajattelua, tutkijat varoittavat. Syynä on raha: veripankkeihin kerätty veri tulee lopulta maksamaan moninkertaisesti sairaalassa suoraan potilasta varten luovutettua verta enemmän.

Meidän ja teidän veriryhmät

Verensiirtoja ihmiseltä toiselle tehtiin jo 1800-luvulla. Siirtojen turvallisuus parani huimasti, kun itävaltalainen Karl Landsteiner vuonna 1900 keksi eri veriryhmät. Järjestelmä tunnetaan nyt ABO-luokituksena. Väärän veriryhmän veren antaminen voi olla potilaalle vaarallista.

Veriryhmät – A, B, O ja AB – ovat punasolujen ominaisuuksia. Verta voidaan ABO-ryhmittelyn lisäksi luokitella kymmenin eri tavoin. Maallikoille niistä on tutuin reesustekijä, joka merkitään plus- ja miinus-merkein.

Veriryhmien yleisyys vaihtelee paljon eri maiden ja etnisten ryhmien välillä. Suomalaisilla tavallisin veriryhmä on A+, harvinaisin AB-. Kansojen sulatusuunissa Yhdysvalloissa erilaiset etniset taustat näkyvät myös veripankeissa. Esimerkiksi A- veriryhmä on eurooppalaistaustaisilla amerikkalaisilla 14 kertaa yleisempi kuin aasialaistaustaisilla.

Nolo puna

tunne on jokaiselle tuttu. Kasvoja kuumottaa, kun niissä kulkevat hiussuonet ovat omistajaltaan lupaa kyselemättä laajentuneet ja tuoneet kasvoille tavallista enemmän verta. Kasvot loistavat liikennevalona, ja muutkin näkevät, että nyt nolottaa.

Punastumista säätelee autonominen hermosto, jonka toimintaan ei ihmisellä itsellään ole sananvaltaa. Nolo tilanne nostaa punan poskille sekunnissa tai kahdessa. Syitä on lukemattomia: omat hölmöilyt, törkyiset vitsit tai jopa ylenpalttisten kehujen kohteeksi joutuminen.

Yksinolija harvemmin punastelee, sillä poskien puna liittyy sosiaalisiin tilanteisiin, ja muiden läsnäolo tekee siitä paljon piinallisempaa. Punastumisherkkyys vaihtelee paljon ihmisten välillä. Toiset punastuvat niin herkästi, että punastumisesta voi tulla sosiaalista elämää rajoittava riippakivi.

Usein väitetään, etteivät tummaihoiset punastuisi. Hiussuonet toimivat kuitenkin ihonväristä riippumatta samoin, mutta tumman ihon läpi niiden aktiivisuus ei näy niin helposti. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa tummaihoisista haastateltavista vain joka viides kertoi punastumisensa muuttavan kasvojensa väriä niin paljon, että muut ihmiset huomaavat värinmuutoksen.

Tumma iho ei kuitenkaan pelastanut nolostumisen paljastumiselta. Haastatelluista 59 prosenttia kertoi että muut huomasivat heidä punastumisensa siksi, että nolostuessaan he käyttäytyvät – nolosti.

Pahiten punastuminen vaivaa nuoria, ja moni kulkeekin tomaattina läpi teinivuotensa. Iän myötä taipumus punastella vähenee. Jos haluaa saada 35 vuotta täyttäneen punastumaan, pitää tehdä jo paljon töitä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2008