MARJAANA MARKKANEN
Afroargentiinalaisten värikkäistä kulkueista huolimatta vähemmistö on maassa näkymätön.

Joulu on ovella kesäisessä Buenos Airesissa ja kaupungissa voi aistia juhlamielen. Lähestyttäessä San Telmon perinteikästä kaupunginosaa alkaa korviin kantautua voimakasta rummutusta.

Ääni on peräisin värikkäästä kulkueesta, jossa sadat ihmiset soittavat afrikkalaistyyppisiä rumpuja. Kaikki ympärillä olevat, niin lapset kuin aikuisetkin, tanssivat. Paahtavasta kuumuudesta huolimatta iloinen joukko etenee vauhdikkaasti pitkin San Telmon mukulakivikatuja.

Lähes kaikki soittajat ja juhlijat ovat yllättäen tummaihoisia. Candombe-rumpumusiikkia soittavien ryhmien kulkue, Llamada de Tambores eli rumpujen kutsu, on houkutellut kaupungin afroyhteisön juhlimaan.

Kulkueen näkyvyydestä ja kuuluvuudesta huolimatta afroargentiinalaisten olemassaolo on monille argentiinalaisille täysin vieras asia.

”Aikaisemmin maassa oli mustia, mutta heitä ei jäänyt jäljelle”, kommentoi buenosairesilainen muusikko Federico Rigoni.

”Ne mustat, joita Argentiinassa oli, kuolivat itsenäisyyssodissa ja loput myytiin Brasiliaan ja Uruguayhin”, selittää cordobalainen Juan Pablo Gallifunes.

Maantiedettä opiskeleva Valeria Candreva puolestaan uskoo, että tummaihoiset ovat tulleet lähinnä Uruguaysta. Uruguayn Montevideon tai brasilialaisten suurkaupunkien katukuvaan verrattaessa tosiaan voisi luulla, että Argentiinassa ei ole afrikkalaisten jälkeläisiä. Totuus ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Siirtomaa-ajalla Argentiinaan tuotiin satojatuhansia afrikkalaisia orjia. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa tummaihoisten osuus monien maatalousvaltaisten provinssien väestöstä oli jopa yli 40 prosenttia. Tuon ajan buenosairesilaisistakin joka kolmannella oli sukujuuret Afrikassa. 1900-luvun alkupuolella maahan saapui afrikkalaisia myös siirtolaisina, lähinnä Kap Verdeltä.

Mutta missä ovat nykyään kaikki orjien ja siirtolaisten jälkeläiset?

Näkymättömyyden historia

Vaikka tummaihoiset taistelivat eturintamassa Argentiinan itsenäisyyden puolesta monissa sodissa, heidät mainitaan historiankirjoissa usein vain kynttilöitä ja pasteijoita myyvinä ”negritoina”. Itsenäistymistä seuraavina vuosikymmeninä 1800-luvun lopulla alettiin maassa rakentaa kansallista identiteettiä, johon liittyi olennaisesti valkoisen rodun ja eurooppalaisuuden ihailu.

Muutamien rasistisista asenteistaan tunnettujen presidenttien johdolla kansalle uskoteltiin, että kaikki mustat kuolivat tauteihin tai sotatantereella. Eurooppalaisten maahanmuuttoa puolestaan kannustettiin. Kansallisen identiteetin pohjaksi luotiin mielikuva Argentiinasta valkoisena, eurooppalaisena kansakuntana.

Tummaihoisten määrä vähenikin rajusti muun muassa Paraguayn sodan (1865-70), Buenos Airesia koetelleen keltakuume-epidemian (1871) sekä mestisaation eli rotujen ja kulttuurien sekoittumisen seurauksena.

Afroargentiinalaiset eivät kuitenkaan kadonneet kokonaan. Heidät vain häivytettiin virallisista tilastoista. Siksi vuoden 1887 väestönlaskennan jälkeen heidän tarkasta lukumäärästään ei ole tietoa. Useat afroyhteisöt häädettiin syrjäseuduille tai kaupunkien laitamille.

Hajanaisella ja syrjityllä väestönosalla ei ollut resursseja yhdistää voimiaan ja taistella oikeuksiensa puolesta. Afrikkalaista alkuperää olevat perinteet alkoivat pikkuhiljaa unohtua ja hävitä.

Argentiinalaisesta kulttuurista löytyy kuitenkin edelleen paljon afrikkalaisia vaikutteita. Kaikkien rakastaman tangon, kansanmusiikki chacareran ja suositun milonga-tanssin juuret ovat Afrikassa. Orjien jälkeläiset ovat jättäneet jälkensä myös argentiinalaiseen ruokakulttuuriin ja sanastoon.

”Mustat brasilian ongelma”

Syrjittyjen orjien ja siirtolaisten jälkeläiset ovat edelleen osa argentiinalaista yhteiskuntaa ja sosiaalista rakennetta, vaikka heidän olemassaolonsa on virallisesti kielletty 1800-luvulta lähtien. Ex-presidentti Carlos Menemin sanojen mukaan ”Argentiinassa ei ole mustia, he ovat Brasilian ongelma”.

Kapverdeläissukuinen Buenos Airesin yliopiston professori Miriam Gomes tuntee hyvin afroargentiinalaisten historiaa ja puolustaa yhteisön oikeuksia. Hän on yksi monista asiantuntijoista, jotka puhuvat poliittisesta ja sosiaalisesta prosessista, jossa afroargentiinalaiset tehtiin näkymättömäksi yhteiskunnassa.

”Kysymys ei ole, miksi Argentiinassa ei ole mustia, vaan miksi emme näe heitä”, toteaa Gomes BBC Mundon haastattelussa.

Tässä suhteessa afroargentiinalaisten asema eroaa esimerkiksi alkuperäisasukkaiden asemasta, joiden olemassaolo sentään syrjinnästä huolimatta tunnustetaan.

Afroargentiinalaisten näkymättömyys tulee esiin arkielämässä. Kun kerroin kirjoittavani afroargentiinalaisista, monet hämmästyivät. ”Siis mitä? Keitä he ovat?”

Vuonna 1996 julkisuutta saavutti Maria Magdalena Delamadridin tapaus. Tummaihoinen Delamadrid pidätettiin Buenos Airesin kansainvälisellä lentokentällä syytettynä passin väärentämisestä, sillä tullivirkailijoiden mielestä aito argentiinalainen ei voi olla musta.

Afroargentiinalaisten mukaan heitä luullaan yleensä kuubalaisiksi, brasilialaisiksi tai joiksikin muiksi. Kukaan ei yksinkertaisesti voi uskoa heidän olevan argentiinalaisia.

Dokumenttielokuvassa Negro Che Miriam Gomes kertoo ihmisten saattavan väittää, ettei Argentiinassa ole afrikkalaisten jälkeläisiä, vaikka afrikkalaistaustainen Gomes itse seisoo heidän nenänsä edessä.

Rytmikästä vastarintaa

Näkyvin ja vuosisatojen kuluessa parhaiten säilynyt osoitus afrokulttuurista on candombe-musiikki ja -tanssi. Erikokoisilla rummuilla soitettava musiikki yhdistää Argentiinan afroyhteisöä, kuten San Telmon kulkueessa.

Argentiinalainen candombe on kuin muinainen afrikkalainen valituslaulu yhdistettynä rummuilla soitettavaan clave-rytmiin. Sitä ei soiteta kepeillä kuten naapurimaassa Uruguayssa. Laulujen teemat ovat vaihtuneet ajan kuluessa orjuudesta tämän päivän arkisiin asioihin.

Candombe-kulkueiden vakiokasvo, 22-vuotias Nico on soittanut rumpuja pienestä pitäen, kuten moni muukin afroargentiinalainen. Candombe ja ylipäänsä musiikki ovat hänelle tärkeä väline vaalia omia juuriaan. Nico kertoo, että voi rumpujen välityksellä olla yhteydessä esi-isiinsä ja samalla kunnioittaa afroargentiinalaisten historiaa.

Myös tanssija ja tanssipedagogi Cecilia Benavidez kiinnostui aikoinaan candombesta ja sitä kautta maansa monietnisestä historiasta. Tutkiessaan asiaa hän huomasi, että missään ei puhuta argentiinalaisen kulttuurin ja taiteellisen ilmaisun sisältämistä afrovaikutteista.

Benavidez tekee tiivistä työtä afrokulttuurin parissa: opettaa tansseja ja järjestää kulttuuritapahtumia. Afroargentiinalaiset ovat perustaneet myös monia yhdistyksiä, joiden tavoitteena on saada afroargentiinalaisten olemassaolo tunnustetuksi ja parannettua heidän koulutus- ja työnsaantimahdollisuuksiaan.

Cecilia Benavidezin mukaan asenteet afrokulttuuria kohtaan ovat muuttuneet ainakin Buenos Airesissa paljon positiivisemmiksi viimeisten vuosien aikana. Afrokulttuuria esittelevän elokuvafestivaalin päättyessä hän totesi: ”Viisi vuotta sitten tällaista tapahtumaa olisi ollut mahdotonta järjestää!”

Afroargentiinalaisten järjestöjen merkittävin saavutus oli vuonna 2005 eri viranomaisten toimesta suoritettu koeväestönlaskenta, jonka avulla arvioitiin vähemmistön määrää.

Laskennan mukaan argentiinalaisista noin viidellä prosentilla on afrikkalaiset sukujuuret. Afroargentiinalaiset eivät siis kadonneetkaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2008