”Darfurissa kuolee lapsi joka viides minuutti!”

Kuvia poltetuista kylistä, aliravituista lapsista ja aavikolla makaavista ruumiista.

”Ensi vuoden aikana 800 000 lasta tulee kuolemaan, jos mitään ei tehdä. Avatkaa sylinne, kotinne ja sydämenne näille lapsille. Muutaman kuukauden kuluttua he ovat kuolleita!”

Ranskalaisen Zoén arkki -järjestön kotisivuilla viime keväästä asti pyörineessä muutaman minuutin videossa kaikki keinot ovat sallittuja katsojan omatunnon kolkuttamiseksi. Ainoa ratkaisu sotaorpojen pelastamiseksi Darfurin maanpäällisestä helvetistä ja varmalta kuolemalta on heidän evakuoimisensa Eurooppaan.

Siihen tarvitaan vain vuokrattu lentokone ja tarpeeksi vapaaehtoisia ranskalaisperheitä, jotka ovat valmiita vastaanottamaan sudanilaisorvon, huolehtimaan tämän turvapaikka- anomuksesta tai käynnistämään adoptioprosessin – ja maksamaan järjestölle vähintään 1 400 euroa ”kulujen kattamiseksi”.

Yksinkertaisuudessaan koko projekti kuulostaa täysin uskomattomalta.

Jaloja tekoja

Vielä uskomattomampaa kuitenkin on, että niin sanottu evakuointi oli lähellä toteutua.

Lokakuun lopussa järjestön kuusi jäsentä pidätettiin Abéchén kaupungissa Tshadissa, kun he olivat siirtämässä 103 lasta lentokoneeseen. Ranskalaisia epäillään lasten sieppausyrityksestä.

Vatryn lentokentällä Ranskassa kymmenet perheet odottivat tulevaa hoidokkiaan. Yhteensä 253 perhettä oli ilmoittautunut olevansa valmis vastaanottamaan ”Darfurin orvon”.

Todellisuudessa osa lapsista oli peräisin Sudanista, mutta monet heistä olivat tshadilaisia ja useimmilla lapsista oli perhe.

Ranskan väestöön suhteutettuna perhemäärä ei ole kovin suuri. Mutta miten on mahdollista, että niin moni oli valmis heittäytymään mukaan projektiin, joka viisveisasi kansainvälisestä lainsäädännöstä?

”Ilmiö ei ole uusi. Jokaisella konfliktialueella liikkuu ’välittäjiä’, jotka etsivät adoptoitavia lapsia”, muistuttaa ranskalaisen Lääkärit ilman rajoja -järjestön perustajajäsen ja entinen puheenjohtaja Rony Brauman. ”Ceaucescun jälkeisessä Romaniassa kyse oli jo lapsikaupasta.”

Uutta ei ole Braumanin mielestä sekään, että pieni kansalaisjärjestö julistautuu totuuden torveksi. Lääkärit ilman rajoja oli alkuvuosinaan juuri sellainen. ”Se on ennenkuulumatonta, että tällaisella pienellä järjestöllä on lähes 600 000 euron budjetti ja reittikone käytössään”, hän toteaa.

Ennenkuulumatonta oli myös tapaukseen liittynyt tunnelataus.

”Hylättyjen ja orpolasten tilanne herättää aina suuria tunteita. Lapsen, eli viattoman olennon, pelastaminen on jalo teko, johon onhelppo samastua”, Brauman analysoi. Kun siihen vielä lisätään adoptiovanhempien pitkä odotus ja syvä lapsenkaipuu, on helpompi olla kuuntelematta järjen ääntä.

”Monet ymmärtävät, että lasten repiminen pois juuriltaan ei ole niin yksioikoista, vaikka tilanne olisikin huono kotimaassa. Mutta kaikki eivät sitä halua kuulla.”

Totuuden vääristelyä

Tunnelatausta pahentaa Braumanin mukaan tiedostusvälineiden ja eri kansalaisjärjestöjen kampanjoiden kautta syntynyt mielikuva Darfurin kriisistä.

Hän syyttää kovin sanoin amerikkalaista Save Darfur -järjestöä ja sen ranskalaista sisarjärjestöä Urgence Darfour’ia, jotka ovat antaneet ymmärtää, että Darfurissa olisi käynnissä Ruandan kaltainen kansanmurha, johon kukaan ei haluaisi puuttua.

Erityisen kriittinen Brauman on puhuessaan useiden julkisuuden henkilöiden tuesta kampanjoille. Hänen mielestään on arveluttavaa, että esimerkiksi Médecins du Monde -järjestön perustaja, nykyinen ulkoministeri Bernard Kouchner puhui aikoinaan ’humanitäärisen käytävän’ luomisesta, jotta väkivaltaisuuksia pakenevat pääsisivät turvaan.

”Tiedotusvälineet ovat seuranneet sokeasti kampanjoita”, Brauman pamauttaa ja viittaa keväällä Ranskan televisiossa järjestettyyn Darfur-viikkoon. Savuavista kylistä ja nälkää näkevistä lapsista saa näyttäviä reportaaseja. Kuka nyt lähtisi kritisoimaan medioita, kun nämä kerrankin osoittavat kiinnostusta kolmannen maailman kriisiä kohtaa?

”Hankalaksi tilanteen tekee se, että sekä kampanjoissa että Zoén arkki propagandassa on myös paljon totta”, Brauman pohtii. ”Darfurin tilanne on erittäin vakava, siellä kuolee ihmisiä ja janjaweed-arabien hyökkäyksissä mustan väestön asuttamiin kyliin voisi kieltämättä nähdä kansanmurhan piirteitä.”

Mutta totta on myös, että kuolonuhrien määrä on huomattavasti vähentynyt vuosista 2003–2004. Tällä hetkellä puhutaan 200 000 uhrista – eikä Save Darfurin mainitsemasta 400 000 kuolleesta.

Totta on sekin, että hyökkäyksiin osallistuu myös mustaan väestöön kuuluvia ihmisiä, että alueella toimii useita humanitääristä apua tarjoavia järjestöjä, ja että YK:n ja Afrikan unionin yhteisen rauhanturvaoperaation ansiosta alueella on pian 26 000 sotilasta.

”Muiden tavoin Zoén arkki on syyllistynyt totuuden vääristelyyn. Syytökset kansainvälisen yhteisön välinpitämättömyydestä ovat täysin perättömiä. Mutta suurin valhe on uskotella, että YK:lla on valta pysäyttää konflikti. Johan se tiedettäisiin, jos kyse olisi vain ’viitsimisestä’!” Brauman tuohtuu.

Kuinka yksilöityä apu voi olla?

Brauman paheksuu enemmän totuuden vääristelyä kuin kansainvälisen lainsäädännön rikkomista, johon hänen oma järjestönsä syyllistyy säännöllisesti ylittämällä laittomasti rajoja päästäkseen konfliktialueille.

”Humanitäärisen työn perusta on kuitenkin toiminnan jatkuva sopeuttaminen paikalliseen todellisuuteen.”

Braumanin kritiikkiä kuunnellessa ei kuitenkaan voi olla kysymättä, eivätkö suuret humanitääriset järjestöt syyllisty osin samanlaiseen todellisuuden vääristelyyn perustamalla varainhankintansa entistä enemmän auttajan ja autettavan henkilökohtaiseen suhteeseen: ”Kymmenellä eurolla rokotetaan näin monta lasta! Osta lehmä tälle naiselle! Ota kummilapsi!”

Brauman myöntää, ettei kysymys ole täysin tuulesta temmattu.

”Kommunikointi on vain jäävuoren huippu, niin paljon järjestöjen työstä jää näkymättömiin. Mutta miten kertoa siitä työstä suurelle yleisölle muuten kuin yksilöiden kautta? Sehän on pohjimmiltaan kuitenkin lahjoituksen tarkoitus: auttaa yksilöä siellä jossain.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Brauman lisää: ”Onhan siinä suuri ristiriita. On mentävä henkilökohtaisuuksiin, jotta avun tarkoitus tulisi konkreettiseksi, mutta samalla tullaan antaneeksi täysin vääristynyt kuva siitä, miten apu toimii. Mutta onko meillä vaihtoehtoja?”

Kolumni: Tarkoitus pyhittää keinot

”Haluatteko vastaanottaa Darfurin sotaorvon?”

Kuulin ensimmäistä kertaa Zoén arkki -järjestön evakuointioperaatiosta keväällä vanhemmuutta käsittelevän keskustelufoorumin adoptiopalstalla. Osa keskustelijoista epäili operaation moraalia tai sen laillisuutta, mutta kaikkia tuntui vaivaavan sama kysymys: tässä olisi tilaisuus oikeasti auttaa eikä vain laittaa rahaa lippaaseen. Minua tarvittaisiin juuri tuon lapsen pelastamiseksi varmalta kuolemalta. Voinko todella vastata, ettei kiinnosta?

Onhan maailmalla ennenkin lähetetty lapsia turvaan sodan keskeltä, ja järjestön kotisivut vakuuttivat, että kaikki lapset olivat Darfurin konfliktin jalkoihin jääneitä täysorpoja. Millaisesta itsekkyydestä se kertoo, että tällaiseen avunhuutoon jätetään vastaamatta?

Syksyä kohden vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet perheet eivät enää pohtineet operaation oikeutusta vaan turvaistuimen hankkimista ja lastenhuoneen uudelleen järjestelyjä. Osalla oli adoptioprosessi kesken, ja tilaisuus oli liian houkutteleva. Osa uskoi vilpittömästi pelastavansa lapsen kansanmurhan keskeltä. Tarkoitus oli jo pyhittänyt keinot.

Kaukana Tshadin ja Sudanin rajalla Zoén arkki toimi Children Rescue -peitenimellä, väärin paperein, tarjoten lapsille virallisesti terveydenhoitoa ja koulutusta. He käyttivät palomiesten univormuja ja saivat apua paikalla olevilta ranskalaisilta sotilailta. Missään vaiheessa ei ollut kyse lasten lennättämisestä Ranskaan, ja paikalliset työntekijät saivat tietää ”evakuoinnista” vain muutamaa tuntia ennen koneeseen nousemista.

Zoén arkki oli vakuuttunut, että heidän näkemyksensä Darfurin kriisistä oli ainoa oikea. Tarkoitus pyhitti keinot.

Kun seurue pysäytettiin juuri ennen koneeseen nousemista, kävi ilmi, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lapset olivat tshadilaisia ja valtaosalla oli jompi kumpi vanhemmista elossa, joillakin kummatkin. Yksikään ei ollut heitteille jätetty, ja niillä muutamilla täysorvoillakin oli koti. Zoén arkki vakuuttaa toimineensa vilpittömästi ja syyttää tulkkia valehtelusta.

Todellisuus lienee mutkikkaampi. Sudanin ja Tshadin rajalla sijaitsevissa pikkukylissä eletään äärimmäisen köyhissä oloissa, ja harvalla vanhemmalla on varaa lähettää lapsensa kouluun.

Kuinka paljon vanhempi on valmis mukailemaan totuutta toivottuun suuntaan, jos vastineeksi lapsen tulevaisuus on taattu? Onhan täällä ennenkin nähty lasten värväreitä, ja monet epäilevät näiden päätyvän lapsisotilaiksi tai orjatyövoimaksi, mutta kuka voisi epäillä humanitääristä järjestöä moisesta? Tarkoitus pyhittää keinot. Tai kuten eräs tshadilaisnainen totesi ranskalaiselle toimittajalle: ”Miksi he eivät kysyneet, vaan varastivat?”

Kirjoittaja on Ranskassa asuva vapaa toimittaja.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007