Heli Sorjonen
Ohjaaja Elina Hirvoselle moraalilla on väliä.
Me kaikki tiedämme tomaatin. Tomaatti koskettaa jokaisen arkea.
Elina Hirvonen oli jo pitkään miettinyt siirtolaiskysymystä, muttei löytänyt aiheelle inhimillistä muotoa. Kunnes vuoden 2005 marraskuussa, aivan tavallisena lauantaina aamiaispöydän ääressä Hirvosen silmät osuivat reportaasiin, joka selvensi kaiken: puuttuva pala oli tomaatti.
Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttu ”Peitossa” toi esiin Etelä-Espanjan Almerian provinssin, sen tomaattiviljelmät ja laittomat afrikkalaiset työntekijät.
He, jotka saapuvat veneissä Eurooppaan yön pimeällä ja toivovat parempaa. Kymmenet tuhannet afrikkalaiset, jotka päätyvät jätteistä tai kasvihuonemuovista kyhättyihin asumuksiin ja työskentelemään alle minimipalkkojen tuholaismyrkkyjen keskelle.
Paikka oli sama, jossa viljellään myös suomalaisten talviset tomaatit.
Naisen matka tomaatin juurille alkoi: Hirvonen päätti jäljittää dokumenttielokuvassaan tomaattityöläisten menneisyyden.
”Maailmassa olemme me, jotka matkustamme mukavasti ja ne, jotka eivät liiku ollenkaan tai matkustavat henkensä uhalla. Me olemme vähemmistö”, Hirvonen korostaa ja lisää, että ”ne” kuvataan silti ongelmaksi.
Julkinen lopputulos
Kauan ennen vuoden 2005 marraskuuta juuri koulunsa aloittanut vaaleatukkainen helsinkiläistyttö istuu television ääressä. Hän seuraa silmä kovana dokumenttia Etiopian nälkäänäkevistä lapsista ja päättää lähteä koulujen jälkeen sairaanhoitajaksi Afrikkaan.
”Miksen edes ajatellut, että olisin yhtä hyvin voinut lähteä lääkäriksikin”, Hirvonen naurahtaa nyt.
Sairaanhoitajuus vaihtui Kallion lukioon ja muihin töihin, mutta Afrikka on pysynyt Hirvosta lähellä.
32-vuotias Hirvonen on ehtinyt moneen: Hän on opiskellut kirjallisuustiedettä ja opiskelee edelleen Taideteollisessa korkeakoulussa dokumenttielokuvan ohjaajaksi.
Hän on tehnyt toimittajan töitä muun muassa kohua herättäneessä Nelosen ”Palaneen käry” -ohjelmassa ja ollut perustamassa Tulva-lehteä. Lisäksi Hirvosen esikoisromaani ”Että hän muistaisi saman” ylsi aina Finlandia-ehdokkaaksi asti.
Hirvoselle kirjoitustyö ja dokumenttielokuvien teko nivoutuvat läheisesti yhteen.
”Molemmissa on vähän rahaa ja pitää laittaa ihan hirveästi itsestään peliin. Ja lopputulos on julkinen. Toisaalta, kun tekee useampaa, on enemmän tilaa kestää myös pettymyksiä. Ei ole vain yhden työn varassa.”
Hänen Afrikkansa
Monen tekeminen vaikuttaa sopivan Hirvosen olemukseen. Puhuessaankin hän siirtyy nopeasti aiheesta toiseen.
”Välillä tuntuu, että niin moni asia velloo tai on kesken. Että teenkö nyt liikaa, enkö ole tarpeeksi omistautunut yhdelle asialle”, Hirvonen kuvaa kääntöpuolta.
Toisaalta hän ajattelee, että kullekin asiasisällölle on tärkeintä löytää oma muotonsa. Se, mikä on kerrottavissa kuvan keinoin, ei ehkä taivu proosakirjallisuudeksi.
Vuonna 2001 Elina Hirvonen oli mukana ”Urbaanin Afrikan ääni” -projektissa, jonka nimissä hän vieraili Sambiassa, Tansaniassa ja Eritreassa tekemässä henkilökuvia.
”Tutustuimme todella mukaviin ja älykkäsiin ihmisiin, suosittuihin muusikoihin, hiv-valistajiin, aktivisteihin.”
Ennen kaikkea tuo matka konkretisoi Hirvoselle sen, miten kaukana todellisuudesta on se kuva Afrikasta, jota länsimaissa viljellään.
”On olemassa jonkinlainen rasistinen kuva ja oletus siitä, mikä Afrikka on ja mikä siellä on kiinnostavaa. Se heijastuu myös kauppaneuvotteluissa.”
Hirvosen mukaan ikävintä on se, että media ja muu julkinen keskustelu muovaavat itse itseään, ja vierauden tunne mantereiden välillä vain kasvaa.
”Jos Ruanda tai Darfur olisi tapahtunut Suomessa tai Ruotsissa, ihmisiä, valtioita ja kansakuntia ei olisi vain jätetty. Afrikkaa voi kohdella toisin, kaikki dialogi on täysin olematonta.”
Dokumentissa kaikki on toisin?
Juuri yleisinhimilliset ja ihmisyyttä kaikkialla yhdistävät tunteet kuten kaipaus ja unelmat, olivat niitä asioita, joita Hirvonen halusi lähteä dokumenttielokuvassaan jäljittämään.
”Dokumentaarinen elokuva on kaukana tv-dokkarista. Faktan ja fiktiivisten elementtien yhdistäminen luo mielenkiintoisen suhteen todellisuuteen. Elokuvalla voi tuoda esiin tunteita melko universaalisti.”
Toisaalta Hirvonen korostaa myös sitä, että dokumenttielokuvan marginaalisuus ja se, että ala elää suurten tuotantotapohjien ulkopuolella mahdollistaa erilaiset ja vapaammat tekemisentavat.
Tomaatti-aiheen siirtyminen keittiönpöydän äärestä Espanjaan oli mahdollista, koska Hirvosen työryhmä oli pieni ja helposti innostuvaa sorttia. Hirvonen tarvitsi vain yhden kameran ja sille käyttäjän.
Etelä-Espanjasta neljän hengen kuvausryhmä löysi Uudenmaan läänin kokoisen Almerian ja viimein sen pienestä San Isidron kylästä, kaduilta, pressujen alta malilaisten miesten ryhmän.
Mutta yhtäkkiä elokuvan tekeminen tuntuikin Hirvosesta kauhealta.
”Miten voi kinuta miehiltä, että hei, tulkaa elokuvaani? Että se on tosi tärkeää. Miten sellaisen voi oikeuttaa? Miksen rakenna heille suihkua sen sijaan, että haluan kuvata heitä?”
Työ oli pitkään vaikeaa, ja malilaiset miehet suhtautuivat kuvausryhmään epäluuloisesti. Lopulta he kuitenkin suostuivat kuvattaviksi.
Epäluuloisuuden ymmärtää: näiden miesten unelma oli Eurooppa. He eivät kuitenkaan elä unelmaansa, vaan pikemminkin muusta yhteiskunnasta täysin eristettyä elämää. He nukkuvat vilttien alla makuupusseissa, käyvät tietyissä etnisissä kaupoissa, lähettävät tienaamansa rahat perheilleen Maliin.
”Koko kasvihuonekysymys on Espanjassa todella arka, ja tunnelma siellä jännittynyt ja kireä. Laittoman työvoiman läsnäolo tiedetään ja heitä tarvitaan, mutta ei haluta”, Hirvonen kertoo.
Hirvosen dokumentti seuraa malilaisen alipalkatun tomaattityöläisen, Bakaryn elämää. Afrikassa miehellä olisi oma perheyhteisö, muttei työtä. Euroopassa hänellä taas on työtä, muttei mitään muuta.
”Sitä vaihtoehtoa, että voisi tehdä työtä ja elää hyvää elämää, ei ole”, Hirvonen sanoo.
”Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa” jäljittää Bakaryn matkan miehen kotikylästä Espanjan Almeriaan. Hirvonen kuvausryhmineen päätyy Maliin, pieneen Djaye Coura -nimiseen kylään. Sitä ei pian ole olemassakaan: aavikoituminen hävittää kylän lähivuosina.
Kuvausryhmä vie Bakaryn terveiset perheelle. Kaikki hyvin Euroopassa.
”Muistan aikaisen auringonnousun kylässä: aasit, pelloille menevät ihmiset, vapaana juoksevat kanat. Koin siellä kummallista, muualta tulleelle ja helposti poispääsevälle mahdollista onnea ja rauhaa.”
Toisena ääripäänä Hirvosen mieleen piirtyivät ihmisten paniikki kuivuudesta, poikien pakko lähteä kylästä tienaamaan rahaa muualle – sekä kuvausryhmän lähdön hetki.
”Kyläläiset tulivat vilkuttamaan meille maastoauton ikkunoiden taakse, ja me kaikki tiesimme, että heille kylästä lähteminen on mahdotonta ja matka liian vaivalloinen.”
Arkinen pirskahdus
Hirvonen muutti vast’ikään aviopuolisonsa töiden vuoksi kahdeksi vuodeksi Sambiaan. Sitä ennen hän oli työmatkalla Ruandassa ja häämatkalla Japanissa. Tuo kaikki kuulostaa nuoren naisen unelmalta, lähes elokuvamaiselta.
Hirvonen kertookin pitävänsä matkailusta ja siitä, että maailma on auki. Aina ei voi tuskailla.
”Se harmittaa, etten voi nauttia kesäisestä Helsingistä kuin rajoitetusti. Minulla on ihan hirveä lintufobia ja se estää menemästä terasseille tai katukahviloihin, joissa on paljon lokkeja”, Hirvonen naurahtaa.
Elina Hirvosesta tunnistaa yhä sen pienen tytön television äärestä. Vaaleat hiukset on leikattu lyhyiksi. Katse on terävä, mutta muuten hän näyttää rauhalliselta, tavalliselta.
Ehkä kaikkea Hirvosen tekemää sävyttää juuri tuo tavallisen ihmisen katse. Katse joka on kohdistettu erilaiseen, mutta yhtä tavalliseen ihmiseen.
Vaikka dokumentin tai romaanin aihe olisi kuinka maailmoja syleilevä ja globaali – siis järjettömän suuri – niin taustalla paistaa jokin tavanomainen. Arkisuus, jonka kautta millainen tahansa elämä näyttää, jollei tutulta, niin ainakin ymmärrettävältä.
Tämänhetkistä arkeaan Hirvonen ihmettelee Lusakassa. Ensimmäiseen kuukauteen on kuulunut ihastumista ja turhautumista: paikallisia livebändejä, epätoivoista asunnonmetsästystä, paneelikeskusteluja talouskasvusta ja oikeudenmukaisuudesta.
Kaupungin jakautuminen kahtia, täydellisen köyhään ja vauraaseen alueeseen, on käsin kosketeltavaa.
”Ihmisillä on hirmuinen draivi parantaa asioita, valmius yrittää, keksiä, tehdä mitä vaan, jotta maa pääsisi köyhyyden kierteestä.”
Kysymyksiä tomaatin jälkeen
Sambiassa Hirvonen aikoo ainakin kirjoittaa toisen romaaninsa.
”Eri muodoissa toistuvat kysymykset kivusta ovat pyörineet mielessäni. Mitä kipu on, ja mitä se merkitsee, että mitä toiselle tapahtuu, voi tapahtua myös meille. Itselle.”
Hirvonen tuohtuu kipu-aiheen edessä. Kysymykset Darfurista ja Ruandasta nousevat jälleen keskiöön.
”Kuinka monta kertaa pitää käydä se ’ei koskaan enää’ ennen kuin kansanmurhat viitsitään keskeyttää?”
Hirvonen ei voi käsittää, miksei EU vaadi myös Ranskaa tuomaan Ruandan tekoja esiin. Ranskassa tiedetään olevan kansanmurhan päätekijöitä, mutta se ei ole ainoana Euroopassa tehnyt elettäkään heidän kiinnisaamisekseen tai oikeudenkäyntien aloittamiseksi.
”Jos jokin Ruandan tilanteessa on selkeää niin se, että kaikki tiedot ihmisistä pitäisi luovuttaa ja kaikki tapaukset tutkia. Niinhän asia on jo allekirjoittamiemme ihmisoikeuksienkin mukaan”, Hirvonen korostaa.
”Ja Darfurissa on aivan samanlainen tilanne joidenkin vuosien kuluttua. Niitä ei vain kutsuta kansanmurhaksi, koska silloin olisi pakko tehdä jotain.”
Julkinen keskustelu on Hirvosen mielestä Suomessa hyvin rajoittunutta ”meidän asioihimme”. Tuo rajoittuneisuus saa jopa tekopyhiä piirteitä.
”Suomessa on sellainen asenne, että mitäs me suomalaiset muista. Todellinen kysymys kuuluisi ennemminkin, että kuka on valmis lähettämään joukkoja, ketkä lähtevät apuun?”
Tomaatti on mitä poliittisin kasvi. Helsingin Sanomien Peitossa-artikkeli sai suomalaiset ostamaan hetken ajan muita kuin espanjalaisia tomaatteja. Ehkä Hirvosen dokumenttikin saa hyvää aikaan. Mutta onko tämä tällainen merkki hyvästä vai hyvittelystä?
”Mietin itsekin, että onko tekopyhää suomalaisena tuomita espanjalaiset. Me olemme esimerkiksi siirtolais- ja pakolaiskysymyksissä todellinen ääripää. Pidämme valtiomme ovet kiinni, täysin kiinni!”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2007