Rosa Camacho, kainalossaan poikansa Brayan. Heistä vasemmalla on kaksi naapurin poikaa. Rosan Valeria-tytär on koulussa. (Kuvaaja: Stine Jakobsen)

Villa Valentinan kaupunginosa sijaitsee Cartagenan kaupungin lounaispuolella. Historiaa uhkuva Cartagena on Kolumbian turismin keskus.

Siirtomaa-ajan arkkitehtuuristaan tunnetun kaupungin laitamat ovat viime vuosikymmeninä täyttyneet tuhansien asuinpaikkaa etsivien perheiden pikaisesti kyhätyistä asumuksista.

Rosa Camacho ja Consuelo Hernández asuvat lähekkäin, mutteivät tunne toisiaan. Naiset ovat monessa mielessä kohtalotovereita: kummankin elämää on muokannut Kolumbiaa ravisteleva aseellinen konflikti.

”Tervetuloa, käyhän peremmälle!” Rosa Camacho johdattaa taloonsa.

”Olen niin tyytyväinen, että vihdoin sain lapsilleni oman kodin.”

Camacho, 28, on asunut uudessa kodissaan vasta muutamia päiviä. Hoikka, enkelinnäköinen nainen vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Camacho on leski: hän asuu yksin kahden lapsensa, Brayanin, 8, ja Valerian, 6, kanssa.

Villa Valentinaan Camacho päätyi kuultuaan huhuja mahdollisuudesta ottaa haltuunsa alueen joutomaita. Nyt joitakin viikkoja myöhemmin talo on pystyssä: maalattian yllä kohoavat jätelaudasta rakennetut seinät ja pellinpalasista koottu katto.

”Sain kattopellit lahjaksi kärryjä työntävältä mieheltä”, Camacho kertoo tyytyväisenä. Maanomistajaa ei ole näkynyt, ja vaikuttaa siis siltä, että maapalsta on hänen omansa.

Kodeistaan häädetyt

Camacho on ”tunkeutuja”, invasora. Tätä nimitystä käytetään Kolumbiassa laittomasti alueita valtaavista ihmisistä. Vielä täsmällisemmin Camacho on ”uustunkeilija”, re-invasora, koska hän on vallannut itselleen palstan jo laittomasti vallatulta alueelta.

Villa Valentina sai alkunsa kesäkuussa 2000, kun tieto uusien joutomaiden valtaamisesta kiiri kaupungin laitamille. Sadat ihmiset saapuivat oman maapalstan toivossa.

Kaupunginosa on kasvanut vauhdilla: alueella asuu noin 2 200 perhettä. Villa Valentinassa on sähköt, kauppoja, kouluja ja kirkkoja, mutta se on yhä hallinnollisesti laitonta aluetta, jolta puuttuu vesi, viemäröinti ja jätehuolto.

Moni täällä asuva on Kolumbian aseellisen konfliktin uhri. Suurin osa on paennut kotiseudultaan uhkauksien tai armeijan ja aseellisten joukkojen iskujen vuoksi. Ihmisten häätäminen on sotastrategia, joka kytkeytyy maanomistukseen.

Useimmiten taustalla on strategisten raja-alueiden, kulta- ja smaragdiesiintymien tai kokaviljelmille suotuisten maa-alueiden valvonta.

Ei paikkaa minne mennä

Consuelo Hernandez sylissään kuopusvauva. (Kuvaaja: Stine Jakobsen)

Camachon kodin vieressä vihreäksi maalatussa talossa asuu Consuelo Hernández, 27, miehensä Juan Pablon ja neljän lapsensa kanssa.

”Kaikki alkoi siitä, kun puolisotilaalliset joukot saapuivat kyläämme”, hermostuneesti hymyilevä nainen sanoo.

”He tappoivat raa’asti vuokraemäntämme pojan. Hänet raahattiin ulos alusvaatteisillaan, heitettiin talon takana olevaan karja-aitaukseen ja tapettiin sinne.”

Myös Hernándezin perhettä uhkailtiin.

”Ovemme alta työnnettiin paperilappusia, joissa sanottiin, että ellemme lähtisi, meidät tapettaisiin. Eräänä yönä sähköt katkaistiin ja näimme viiden ihmisen varjot talon ympärillä. Pääsimme pakenemaan takaoven kautta kolme lasta kainalossamme.”

Hernández oli raskaana. Järkyttynyt perhe pakeni kohti Cartagenaa, jossa he törmäsivät onnekseen naiseen, joka lupasi majoituksen Villa Valentinassa.

Mistä koti, työ, ruokaa?

Ihmisiä, jotka joutuvat lähtemään pakon edessä kodistaan, kutsutaan maan sisäisiksi pakolaisiksi. Kolumbiassa heitä on viimeisten 20 vuoden aikana ollut 3,5 miljoonaa.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan pakolaisten määrä Kolumbiassa on maailman toiseksi suurin.

Valtavista pakolaismääristä huolimatta Kolumbiassa ei ole pakolaisleirejä. Ihmiset joutuvat etsimään suojaa kaupungeista omin voimin. Kaupunki merkitsee turvaa välittömästä vaarasta, mutta synnyttää uusia haasteita: mistä löytää koti, töitä ja koulu lapsille?

Apua on tarjolla niukasti. Kolumbialaisen kansalaisjärjestö CODHES:in arvion mukaan vain 16 prosenttia maan sisäisistä pakolaisista on saanut jotain tukea.

Perheen elättäminen kaupungissa on vaikeaa. Juan Pablo Hernández työskenteli kauppa-apulaisena, 1,5 euron päivätienestillä. Nyt perheenisällä ei ole töitä, mutta hän valmistaa kotonaan bambukäsitöitä.

Joukkoon liittyy esikoispoika, 7-vuotias Andrés.

”Andrés ei ole enää koulussa. Hänet pistettiin pihalle, koska hänellä ei ole syntymätodistusta”, Consuelo Hernández sanoo.

Kun perhe pakeni, kaikki viralliset paperit jäivät kotikylään. Koulu taas ei voi ottaa vastaan koulumaksua oppilaalta, jolla ei ole henkilöpapereita.

”Minun pitäisi matkustaa kotikylään ja etsiä paperit käsiini. Kaveri tarjoutui viemään moottoripyörällään 20 000 peson (7,70 euroa) bensamaksua vastaan. Mutta ei meillä ole sellaisia rahoja.”

Nuorisotyöntekijästä sodan rahoittaja

Kun Rosa Camacho tutustui lastensa isään Mauricioon, tämä työskenteli kansalaisjärjestössä. Puolisotilaalliset ryhmät uhkailivat järjestöä, ja työ piti keskeyttää. Työttömäksi jäänyt mies liittyi lopulta itse urbaaneihin puolisotilaallisiin joukkoihin.

”Mauricio kiristi suojelurahoja eri kaupunginosissa. Ensin hänelle maksettiin huonosti, mutta tulot kasvoivat. Hän teki hommaa neljä vuotta”, Camacho kertoo.

Vuosi 2005 koitui Mauricion kohtaloksi.

”Häntä oli jo etsitty kotoa. Onnettomuudeksemme hän tuli takaisin. Neljän päivän kuluttua hänet tapettiin. Lähdin lasteni kanssa Villa Valentinaan anoppini luokse.”

Vaikka Camacholla on nyt oma talo, hän on työtön ja taloudellisesti riippuvainen ex-miehensä sukulaisista.

”Tahtoisin olla töissä ravintolassa. Tekisin mitä vain, mutta mieluiten en enää toisen perheen nurkissa”, kotiapulaisen töitä 8-vuotiaasta 16-vuotiaaksi tehnyt Camacho sanoo.

Villa Valentina kaltaiset lähiöt tarjoavat ihmisille suojapaikan, vaikkei yhteiselo olekaan kitkatonta. Lähiössä ihmiset jatkavat elämää ja taistelevat löytääkseen ruuan perheelleen.

Consuelo Hernándezin vuokraemäntä on sittemmin joutunut jättämään Villa Valentinan ja pakenemaan toiseen lähiöön.

”Talomme edessä asuva naapuri oli uhannut naista. Naapurin lapset kuuluivat urbaaneihin puolisotilaallisiin joukkoihin”, Hernández kertoo.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Kolumbian konfliktista. Haastateltavien nimet on muutettu heidän suojaamisekseen.

Vuosikymmenten konflikti

Kolumbiassa sissiryhmät, armeija sekä maanomistajien yksityisarmeijat syyllistyvät sieppauksiin, ihmisten katoamisiin, murhiin ja kidutuksiin. Maassa on ollut käytännössä sisällissota neljä vuosikymmentä. Rauhanneuvotteluista huolimatta ratkaisua ei ole näköpiirissä.

Vuosittain kolmesta neljään tuhanteen ihmistä kuolee oikeusjärjestelmän ulkopuolisissa poliittisissa murhissa, joihin syyllistyvät konfliktin kaikki osapuolet.

Lähde: UNHCR

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007