Marcial Berocal Evanan maalaa sulalla. (Kuvaaja: Eija Pulkkinen)
Sarhua on pieni kylä Perun Andeilla. Ayacuchon läänin pääkaupungista Huamangasta on sinne matkaa 125 kilometriä. Hyvällä onnella matka kestää kuutisen tuntia, sadesäällä kymmenen. Viimeiset 50 kilometriä ovat yhtä kivikkoista mutkaa.
Seutu ei ole tunnettu ainoastaan sissijärjestö Loistavasta Polusta, joka aloitti siellä toimintansa 1980-luvulla. Kolmen tuhannen asukkaan Sarhua tunnetaan myös tabloista, halkaistuun puunrunkoon tehdyistä maalauksista. Tablat kertovat kylän arjesta ja juhlasta, mutta myös terrorismin vuosista, jotka mullistivat alueen elämän.
Halkaistuun puunrunkoon maalattuja sarjakuvamaisia tauluja on kahdenlaisia. Sukupuut kuvaavat perhejuhlia kuten häitä, nimenantoriittejä ja hautajaisia. Yhteisöllisiin tabloihin tallennetaan tulevia sukupolvia varten lait, perinteet, tavat ja myytit.
Tabloihin maalataan myös kylää kohdanneet suuronnettomuudet: kadot, tulvat ja maanjäristykset. Jos taiteilija osaa kirjoittaa, merkitsee hän tauluun ajan, paikan, kuvien selityksen ja niissä olevien ihmisten nimet.
Tabla kuuluu kodin perusesineistöön. ”Tabla on ensimmäinen esine, joka uuteen kotiin hankitaan. Sen uskotaan tuovan onnea koko yhteisölle”, antropologi Josefa Nolte sanoo.
Kattopalkkien valmistuttua nuoripari järjestää juhlan, jossa talon mieskummi kantaa tablan läpi kylän. Naiskummi seuraa häntä yllään upouusi viitta, yiglla. Viimeisenä saapuvat talkooväki ja soittoniekka, joka puhaltaa tahtia härkien sarvista tehdyllä wagrapuku-torvella.
Kun jopa kolmimetrinen tabla on tukevasti katossa, miehet ottavat talonväen siunaukseksi kulauksen chichaa eli maissiolutta. Ensimmäinen ryyppy kaadetaan aina maahan Pachamamalle, Äiti Maalle, jotta tämä siunaisi talon, karjan ja pellot.
Arjesta aviorikoksiin
Tablojen maalaaminen on perinteisesti miesten yksinoikeus. Vain heidän on oletettu tuntevan kyllin hyvin yhteisön perinteet. Pikkuhiljaa kuitenkin myös naiset ovat alkaneet värittää miesten piirtämiä kuvia.
”Ensin halkaisen tablapuun tai kaktuksen kahtia. Näin maalattava osa on tasainen ja takaosa säilyttää rungon pyöreän muodon. Värit sekoitan kasveista, siemenistä, juurista ja puunkuorista. Pensseleinä ovat linnun sulat. Sitten jaan rungon sarjakuvaruutuihin”, kertoo tablataiteilija Marcial Berocal Evanan.
Pystysuorassa tablassa kuvien järjestys on tarkka, sillä maalausta luetaan alhaalta ylöspäin. Alimpana on kylän suojeluspyhimys, seuraavina espanjalaisten valloittajien mukanaan tuomat eläimet, kuten vuohi, lehmä ja aasi.
Seuraavassa ruudussa ovat eläimet, jotka liitetään jumaliin. Niitä ovat laama, alpakka ja kondorikotka, jonka uskotaan muuttuvan enkeliksi, kun se saapuu ihmisten maailmaan. Ylimpinä ovat aurinko, kuu, tähdet, vuoret sekä vuorten jumala Ayuda (Apu), joka kuvataan aina kuninkaaksi. Ayuda on jumalista tärkein, sillä se siunaa kotia, viljelyksiä ja kulkua vaarallisilla vuoristoteillä.
Kyläläisten mukaan tabloja on tehty ”aina”. Erään näkemyksen mukaan niitä alettiin maalata vähintään yli 500 vuotta sitten, sillä tekniikka on osin sama kuin inkojen seinämaalauksissa. Siksi tabloja kutsutaan myös nimellä quellcas kuten maalauksia, joihin inkat tallensivat tärkeimmät tapahtumansa.
Vaikka vuosisatojen kuluessa aiheet ovat muuttuneet, tärkeintä on yhä arjen kuvaus. Tablat kertovat paimentamisesta, chichan valmistuksesta ja sadonkorjuujuhlista. Sarhuassa ikiaikaiset kansanuskonnot elävät kristinuskon rinnalla.
”Katolilainen moraali alkoi vaikuttaa 1950-luvulla, ja sen sanoma oli selkeä. Jumala rankaisee, jos varastaa tai tekee aviorikoksen”, Nolte selvittää.
Tällaisessa tablassa enkelit itkevät ja paholaiset tanssivat. Parannusriitti on myös aihe, joka toistuu usein.
”Parantaja etsii tautia kuljettamalla marsua sairaan yli päästä jalkoihin. Tauti sijaitsee siinä, missä marsu liikehtii levottomasti. Koska sairauden uskotaan siirtyvän marsuun, parantaja polttaa marsun hävittääkseen taudin sen mukana.”
Kuoleman kolkka
Sarhuassa, kuten muuallakin Perun Andeilla, puolet perheistä elää köyhyydessä ja toinen puoli äärimmäisessä köyhyydessä. Imeväiskuolleisuus on maailman korkeimpia, ja moni alle kolmivuotias lapsi kärsii kroonisesta aliravitsemuksesta.
Karuilla niityillä laiduntavat laamat, lampaat, lehmät ja alueen kulkuneuvot, hevoset. Vaikka lehmä lypsää vain muutaman litran vuorokaudessa, on se monelle perheelle elämisen ehto. Hädän tullen lehmän voi myydä ja sitä vastaan saa lainaa. Andeilla kuuleekin sanottavan: ”Kun lehmä kuolee, itkemme. Kun lapsi kuolee, teemme uuden.”
Ketsuaksi sarhua tarkoittaa kuoleman kolkkaa. Sellainen kylä oli varsinkin 80-luvulla, kun terrorismi tunkeutui maahan.
Vallankumousta ajanut sissiliike Loistava Polku (Sendero Luminoso) toi 80-ja 90 luvuilla kuviin julmuuden ja kuoleman. Näinä terrorismin vuosina Perussa kuoli tai katosi yhteensä lähes 70 000 ihmistä. Ajan tablojen kuvaamat murhaajat ja raiskaajat olivat yhtä lailla aseistettuja sotilaita kuin punalippuja heiluttavia terroristeja.
”Mielettömän väkivallan vuodet muuttivat alueemme elämää enemmän kuin sadat vuodet ennen niitä. Terrorismi sai aikaan kyliä, joissa oli vain naisia ja lapsia, sillä miehet oli joko surmattu tai he olivat paenneet”, Nolte kertoo.
Parisen tuhatta sarhualaistakin lähti Limaan, jossa he jatkoivat kotiseutunsa perinteitä, myös tablojen maalaamista.
Limassa taulut saivat uuden muodon ja värit. Uuden suunnan uranuurtaja Carmelon Berrocal kuoli vuonna 1998. Koska rannikolla ei ollut tabloiksi sopivia puita, maalasi hän vanerilevylle pääosin hehkuvilla ostoväreillä.
Myös aiheet muuttuivat, eikä Liman ryhmä enää maalaa sukupuita vaan Sarhuan arkea, juhlaa ja tapoja. Näin he siirtävät tietoa kotikylänsä elämästä lapsilleen, lapsenlapsilleen ja maailmalle.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007