Olin Anna Politkovskajan muistoksi järjestetyssä kynttilämielenosoituksessa esiintymässä. Minä ja muutama muu luimme siellä runojamme. Järjestäjät olivat arvioineet, että paikalle tulisi ehkä sata henkeä. Aluksi poliisi kehotti pysymään jalkakäytävällä Venäjän suurlähetystöä vastapäätä.
Illan hämärtyessä kynttilöitä kantavia kansalaisia ilmestyi yhä enemmän ja katu täyttyi koko leveydeltään useiden kortteleiden matkalta. Poliisi ohjasi raitiovaunut kulkemaan toista reittiä, ettei harras ilmapiiri haihtuisi.
Lokakuista sunnuntaita lämmittäviä kynttilöitä vietiin lähetystön aidalle. Ihmiset kantoivat kuvia Politkovskajasta, ja paikalla oli paljon myös lehdistöä. Kahdessa päivässä tuhannet ihmiset olivat kokeneet suunnattoman kolauksen, kun kirkas ääni oli hiljennetty. Vaikka puhe ei kuulunut kaikille, ihmisiä yhdisti konkreettinen tuntemus menetyksestä. Oli hyvä olla muiden seurassa muistelemassa, kaipaamassa.
Murhatun toimittajan muistoksi puhui moni tärkeä poliitikko, toimittaja, taiteilija ja sananvapausaktivisti. Venäjän vahvin riippumaton ja lahjomaton journalisti oli surmattu uransa huipulla, ja se kosketti laajalti. Kun tajusin, että olin ainoa alle viisikymppinen, koin, että nuorten äänen on kuuluttava myös muuten kuin runoissa. Sanoin, että Politkovskaja oli ensimmäinen sukupolveni kokema marttyyri. Toivottavasti ei tarvita enempää.
Tilaisuuden äänentoisto oli suunnattu sadalle ihmiselle, ei kolmelle tuhannelle. Puhuimme pieneen megafoniin, ja ihmiset hiljentyivät. Lähetystön vahtikoirat eivät ymmärtäneet vaieta. Kun olin lopettelemassa, yleisöstä huudettiin: ”Miksi koirien haukunta kuuluu kovempaa kuin ihmisten puhe?”
Tärkeä kysymys. Siksi mekin kaikki olimme paikalla.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2006