Maailman suurin ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on ollut osa 34-vuotiaan Milma Kettusen elämää jo viimeiset 15 vuotta, vaikka välillä hän onkin pitänyt hengähdystaukoja.
”Lähdin mukaan Amnestyyn opiskeluaikana Tampereella, missä toimivat Amnesty-talo ja kaksi paikallisryhmää. Olin kiinnostanut ihmisoikeuksista ja halusin mukaan kansainvälisen järjestön toimintaan.”
”Kun Amnestyn Suomen osasto perusti naisten oikeuksien puolesta toimivan ryhmän vuosituhannen vaihteessa, meitä oli ensimmäisessä kokouksessa paikalla kaksi ihmistä ja toimiston edustaja. Olin etukäteen päättänyt, että koordinaattoriksi en sitten ala – ja pian löysinkin itseni juuri siitä tehtävästä”, Milma Kettunen nauraa.
Tuolloin aloittanut akkaryhmä toimii edelleen. Se muun muassa osallistui pikavetoomuskampanjan, kun Nigeriassa uhattiin kivittää aviorikoksesta syytettyjä naisia hengiltä. Heidän partnereistaan sharia-tuomioistuimet eivät olleet lainkaan kiinnostuneita.
Lyhyitä rupeamia
”Kun tulin mukaan Amnestyyn, järjestön toimiala oli selkeä: toimittiin mielipidevankien puolesta, kuolemanrangaistusta ja kidutusta vastaan sekä laittomien ”katoamisten” lopettamiseksi. Työ on niistä ajoista laajentunut. Nyt Amnestyn tavoitteena on maailma, jossa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen oikeudet ja vapaudet toteutuvat kaikille ihmisille. Ennen keskityttiin poliittisiin ja kansalaisoikeuksiin, mutta nyt toimimme myös taloudellisten, sivistyksellisten ja sosiaalisten oikeuksien puolesta. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisoikeudet ulottuvat kotipiiriin asti.”
Onneksi myös tekijöitä on tullut lisää. Suomen Amnesty on kasvanut runsaan 5000 jäsenen järjestöstä yli 23 000-jäseniseksi, eikä vähiten feissareiden uurastuksen ansiosta. Vaikka kesäkaduilla partioivat jäsenhankkijat ärsyttävät monia, vastakkaista palautettakin on tullut paljon: moni uusi jäsen sanoo ”vähän jo miettineensä asiaa, muttei ole saanut aikaiseksi”.
”Amnestyn kuten muidenkin järjestöjen haasteena on tarjota ihmisille erilaisia toimintatapoja, joista jokainen löytäisi itselleen sopivan. Ja samalla tapojen on oltava tehokkaita – eihän tätä työtä ihan seurapelin vuoksi tehdä”, Kettunen virnistää.
Nykyisin järjestötyössä näkyy ihmisten haluttomuus sitoutua pitkäksi aikaa. Lyhyet rupeamat sopivat nykyaktivisteille. Amnesty onkin tekemässä omaa aktivismiohjelmaansa, jolla etsitään mielekkäitä toimintakeinoja kasvaneelle jäsenkunnalle.
Vilmasta Milmaksi
Milma Kettunen on Kiteen tyttöjä ja tulee ”koulutusmyönteisestä kodista”.
”Kyllähän ne perusarvot tulevat jo kotoa: oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja asioihin vaikuttaminen. Feminismiä imin varmaan jo äidinmaidosta ja vaikuttamisoppia sain isältäni, joka oli pitkään mukana kunnallispolitiikassa”, Milma Kettunen kertoo tuumien, että tässä mielessä kotia vastaan ei ole tarvinnut kapinoida.
”Olen ainoa lapsi, ja äitini palasi lukioon opettamaan kun olin puolitoista kuukautta vanha. Minulla oli kotona romanihoitaja. Helena ja myöhemmin hänen siskonsa Riitta olivat kivoja, enkä lapsena pitänyt tilannetta mitenkään erikoisena. Kouluun mentyäni havahduin siihen, miten kylällä suhtauduttiin romaneihin. Meidän lastenhoitojärjestelymme oli varmasti herättänyt pahaa verta.”
Entäpä harvinainen etunimi Milma, mistä se juontuu?
”Minusta piti ensin tulla Vilma, mutta vanhempani kääntelivät nimeä mielessään: Vilma Kettunen – Kelma … ei käy, muutetaan alkukirjain!” Milma nauraa. Sana Milma on kuulemma karjalanmurteessa minä-sanan taivutusmuoto. Nimi on annettu Suomessa noin 400 lapselle, joista useimmat syntyivät jo ennen sotia. Almanakasta sitä ei löydy.
Tampereen yliopistossa Milma Kettunen opiskeli innolla hyvän cocktailin: englantilaista filologiaa, tiedotusoppia, kansainvälistä politiikkaa, naistutkimusta ranskaa ja taidehistoriaa. Edelleen hän on sitä mieltä, että opiskelu ei mene koskaan hukkaan, ja olisi kiva opiskella vaikka lisääkin, jos ehtisi.
”Eihän noissa opinnoissani mitään selvää linjaa ollut, mutta ehkä jokin hämärä johtolanka kuitenkin: halusin tekemisiin yhteiskunnallisten asioiden kanssa, enkä missään tapauksessa englanninopettajaksi.”
Tampereen vuosiin liittyy Kettusellakin opinahjon parhaiden perinteiden mukaisesti yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kansalaisaktivismi. Amnestyn lisäksi hän vaikutti ylioppilaskunnan edustajistossa ja oli perustamassa nais- ja miestutkimuksen ainejärjestö Namia. Toki opiskeluaikaan kuului myös paljon yhdessäoloa ja hauskanpitoa.
Hyvät asiat
Töitä etsiessään Milma Kettunen on pitänyt johtotähtenään, että päivätyön on oltava merkityksellistä. Toimittajan työn hän oppi Nelosen uutistoimituksessa vuosina 1998–2001. Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen tiedottajana hän työskenteli puolitoista vuotta ja hyppäsi sitten järjestöpuolelta viranomaiseksi, ympäristöministeriön tiedottajaksi vuonna 2004. Samana vuonna syntyi perheen Kaisla-tytär.
”Vapaaehtoishommat ruokkivat itse itseään. Kun on mukana, eteen tulee jatkuvasti uusia kiinnostavia asioita”, Milma Kettunen on huomannut. (Kuva: Jani Laukkanen)
Nyt Kettunen työskentelee tiedottajana ulkoministeriön kehityspoliittisen viestinnän yksikössä.
”Se on mukava yksikkö, ja työ on mielekästä. Järjestöpuolelta ei ollut pitkää loikkaa edes ympäristöministeriöön, sillä samojen teemojen parissa sielläkin askarrellaan. Nyt työni on kansalaisviestintää, eli tiedotan ihmisille kehitysyhteistyöstä ja kehityskysymyksistä, ja järjestökontakteja on paljon. Kaikissa tiedottajan töissäni olen voinut toimia niin sanotusti hyvien asioiden, esimerkiksi kansainvälisen vastuunkannon ja solidaarisuuden, ihmisoikeuksien ja kestävän kehityksen puolesta.”
Toki talojen koossa, hierarkioissa ja rooleissa on eroa. Viranomaisilla on neutraali linjansa, kun taas järjestöjen on helpompi olla kärkkäitä, Kettunen toteaa.
Suomen EU-puheenjohtajuus teettää paljon töitä myös kehityspoliittisen viestinnän yksikössä. Väki on töissä kaikissa isoissa kokouksissa, kuten Aasian ja Euroopan maiden johtajien Asem-huippukokouksessa muutama viikko sitten.
Myös Suomen Amnesty on valppaana tänä puheenjohtajuussyksynä. Pääministeri Matti Vanhasen postilaatikot – perinteinen ja sähköinen – pyrittiin tukkimaan kirjeillä, joissa vedottiin kuolemanrangaistusten poistamiseksi. Amnestylaiset vaativat, että Asemissa toimitaan EU:n ihmisoikeussuuntaviivojen mukaisesti. Niistä ensimmäisen mukaan kuolemanrangaistuksesta pitää keskustella aina, kun unionin jäsenmaa neuvottelee kuolemanrangaistusta yhä käyttävän maan kanssa. Useimmissa Aasian maissa laki tuntee kuolemanrangaistuksen.
Kettunen yllättyikin iloisesti siitä, miten paljon ihmisoikeusasiat lopulta uutisoinnin perusteella näyttivät olleen esillä Asemissa.
Sisäministeri Kari Rajamäki puolestaan on saanut kilokaupalla pakolaisten suojelua Euroopan unionissa koskevaa vetoomuspostia. Kampanjan keskeinen viesti on ollut: ”Turvapaikka ei saa olla tuuripeliä!”
”Turvapaikkapolitiikan tulee perustua ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, ja lähtökohtana tulee olla suojelun tarjoaminen sitä tarvitseville. Nyt käytännöissä on EU-maiden välillä räikeitä eroja: esimerkiksi Itävallassa 90 prosenttia tšetšeenihakijoista saa turvapaikan, Slovakiassa alle prosentti”, Kettunen huomauttaa.
Ravitsevia hetkiä
”Nämä vapaaehtoishommat ovat sellaisia, että kun antaa pikkusormen, ne vievät helposti koko käden”, Milma Kettunen naurahtaa.
”Ne ruokkivat itse itseään. Kun on mukana, eteen tulee jatkuvasti uusia kiinnostavia asioita. Mutta jos päivätyössäkin pyörii samojen teemojen kanssa, vapaaehtoistyö voi käydä uuvuttavaksi. Silloin kaipaa jotain vastapainoa, vaikkapa omaa puutarhaplänttiä.”
Puutarhaplänttiä Kettusella ei ole. Mutta perusoleilu kotosalla avomies Simo Kyllösen ja tyttären kanssa on hyvää vastapainoa. Legoilla rakentelu ja palapelien kokoaminen irrottaa kummasti työkuvioista. Kerran kuussa Kettunen ponkaisee vanhojen kaverien kirjallisuuspiiriin, jossa luetaan pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän ja Fredrik Långin Venäjän serkku kolahtivat viimeksi.
Mutta kun Kaisla menee nukkumaan, Milma avaa usein tietokoneensa ja hoitelee vähän ihmisoikeusasioita. Nykyajan aktivisti voi toimia kotona oman koneensa ääressä; ennen ryhmätoiminta oli välttämätöntä.
Amnestyn kansainväliset kokoukset ovat toisenlaisia henkireikiä.
”Esimerkiksi kesällä Amnestyn puheenjohtajien kokouksessa Lissabonissa havahduin taas siihen, että olen mukana todella kansainvälisessä liikkeessä. Se oli ravitseva ja palkitseva hetki. Kun kaikki eri taustoista ja kulttuureista tulevat ihmiset ovat koolla näkemyksineen, ei yhteisten kantojen hiominen ole aina helppoa. Välillä se turhauttaa, kun tuntuu, että vain puhutaan ja puhutaan. Eikös nyt jo päätetä, tuumii suomalainen. Yhteisymmärryksen löytyminen on sitten sitä hienompaa.”
Amnestyn toiminta perustuu kuitenkin selkeästi jäsendemokratialle ja yksilöiden vaikuttamiselle. Työssä puhutaan yksittäisten ihmisten kohtaloista, mikä antaa kasvot ihmisoikeusloukkauksille.
Abortti puhuttaa
Yksi suurimpia uusia avauksia Amnestyn toiminnassa on Milma Kettusen mukaan ollut naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen kampanja, joka polkaistiin liikkeelle vuonna 2004. Sen myötä Amnesty on joutunut pohtimaan kantaansa muun muassa aborttiin, joka on sensitiivinen ja hankala kysymys monissa maissa.
”Käytännön kampanjatyössä Amnesty on havahtunut esimerkiksi tilanteisiin, joissa sodassa raiskattu alaikäinen tyttö ei maan lakien mukaan saa keskeyttää raskauttaan. Nyt mietitään, voisiko järjestö ottaa kantaa abortin rangaistavuuteen, komplikaatioiden hoitoon ja abortin mahdollisuuteen silloin, kun raskaus on alkanut raiskauksesta tai insestistä tai vaarantaa naisen hengen”, Kettunen kertoo.
”Suomen osaston mielestä naisen oikeus fyysiseen ja henkiseen koskemattomuuteen sisältää oikeuden päättää raskauden keskeyttämisestä. Amnestyn liki 60 osaston joukkoon mahtuu kuitenkin myös niitä, joiden mielestä aborttia ei pidä sallia missään oloissa”, Kettunen selvittää.
Kokouksia ja mielipiteenvaihtoa siis riittää. Puheenjohtajalla on edessään työteliäs ja kiinnostava syksy.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2006