”Mulla on sitten aika puhelias mies”, varoittaa Rauha ”Räpsä” Vanhanen, kun sovimme haastattelua Vanhasten kotiin Saloon.

Hiljainen ei ole nainen itsekään. Vanhasen tarinoita kuuntelee mielellään. Alusta loppuun ei yleensä kuljeta viivasuoraa linnuntietä, vaan matkaan mahtuu monta mutkaa ja sattumusta. Tarinoissa riittää väriä, lämpöä ja huumoria, ja usein niitä säestää pieni naurunpoikanen. Liian tosissaan hän ei ota oikein mitään, ei varsinkaan omaa itseään.

Ja tarinoita riittää: vuosikymmenten kokemukset opettajana, muutto miehen työn perässä vasta itsenäistyneeseen Nigeriaan, lastenlasten ihanuus ja palava into ajaa kehitysmaiden naisten asiaa. Muun muassa.

Naisten asian tärkeys näkyy muutenkin kuin puheissa. Kahvipöytään katetaan silkinohuet servietit, joita koristavat YK:n naistenrahaston Unifemin logot. Samainen kuvio löytyy myös kaulassa roikkuvasta riipuksesta, ja monet seinillä olevista tauluista on voitettu arpajaisista, joissa on kerätty varoja Unifemille.

Kun on jonkin aikaa jutusteltu Vanhasten olohuoneessa, ovi käy ja sisään tulee kahdeksankymppinen herrasmies. Rauha ja Oiva Vanhanen ovat olleet naimisissa jo 50 vuotta. Puolessa vuosisadassa on pariskunta hioutunut yhteen – monen tarinan aloittaa yksi ja lopettaa toinen. Välillä Räpsä toppuuttelee: ”Älä nyt sitä kerro! Jos me kerrotaan sun 80 elämänvuotta ja mun 72, niin eihän tästä tule mitään!”

Ei mikään hengenpelastajatyyppi

Mutta palataan aikaan, ennen kuin Rauha vielä oli Vanhanen. Moni samanikäisistä tytöistä lähti sairaanhoitokouluun, mutta Räpsä ei.

”Ajattelin, että kaikki potilaat kuolee, jos minä alan sairaanhoitajaksi, koska olen niin suurpiirteinen. Mä tunsin itseni jo silloin, mä en ole mikään hengenpelastajatyyppi”, Räpsä nauraa.

Pankissa taas olisivat suurpiirteisen näpeissä rahat seonneet. Jäljelle jäi opettajan ura. Vaikkei se unelmien täyttymys ollutkaan, niin oli siinäkin hyvät puolensa.

”Joku jopa väittää, että minä olin ihan kelvollinen opettaja. Ettei ole sillä tavalla katumisen aihetta. Imartelevat tietysti”, Räpsä sanoo, jälleen kerran nauraen. Opettajan työ taisi sittenkin olla ihan hyvä ja luonteelle passeli valinta.

Opintoihin tuli tosin liki vuoden tauko, kun Räpsällä todettiin nopeasti etenevä tuberkuloosi. Sen ärhäkkäimpään, lentäväksi keuhkotaudiksi kutsuttuun muotoon saattoi jopa kuolla muutamassa viikossa. Vasta Suomeen saatu uutuuslääke onnistui kuitenkin selättämään taudin etenemiseen. Vihdoin löytyi parantolastakin tilaa, muutamaksi kuukaudeksi.

Vuotta myöhemmin iski yhden tutun veli silmänsä pirteään, iloiseen ja nokkelaan seminaarilaiseen.

”Hän on ensimmäinen nainen, joka minuun on tehnyt vaikutuksen. Minä siskolleni sanoin, että kun syksy tulee niin kyllä minä sen Räpsän nappaan”, Oiva kertoo. ”Voi miten minä sitten sitä tyttöparkaa vokottelin.”

Syksyllä alkanut vokottelu tehosi ja helmikuussa mentiin jo naimisiin. Eikä huonosti näytä menevän nytkään. Haastattelun aikana Oiva käy useamman kerran vaimoaan olalle taputtelemassa ja vakuuttelee, että hyvin tuli aikoinaan valittua.

Opiskeluaikojen peruja on paitsi sukunimi Vanhanen, myös lempinimi Räpsä. Se tarttui mukaan pesäpallokentältä, kun räpylää pyytänyt savolaistyttö vahingossa huusi: ”Räpsä, heitä se Rauha tänne!”

Ummikkona maailmalle

Vuonna 1964 Vanhasten jo viisihenkiseksi kasvanut perhe muutti Nigeriaan. Oiva oli saanut töitä Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ammattikasvatushankkeessa, jossa kehitettiin vasta itsenäistyneen maan ammatillista koulutusta.

Oiva ja Rauha Vanhanen perheineen Nigeriassa Oivan opiskelijoiden kanssa vuonna 1964. Kuva on otettu Vanhasten kotina toimineen yliopiston opettajille tarkoitetun asuntosiiven edessä. Opiskelijat halusivat yhteiskuvaan mukaan myös opettajan perheen.

Kehitysyhteistyötehtävissä maailmalla olleet suomalaiset pystyi siinä vaiheessa laskemaan yhden käden sormilla.

”Tuolla kauppa- ja teollisuusministeriössä oli yksi huone, synkeä ankara prutku, jonka perällä istui semmoinen vanha herra ja otti niitä tietoja ylös. Hän oli ainoa kehityshommien hoitaja silloin”, muistelee Rauha.

Maailmalle lähteminen oli niin harvinaista, että Suomen Tietotoimisto kertoi Oiva Vanhasen lähdöstä radiouutisissa. Lähipiiri oli lähdöstä kauhuissaan. Siihen aikaan Nigeriaa kutsuttiin myös valkoisen miehen haudaksi, lähtijää kun uskottiin uhkaavan niin malaria kuin muutkin vaarat.

”Kyllähän ne vähän kaheleina meitä piti”, Räpsä sanoo.

”Mutta se oli hieno maa”, Oiva täydentää sohvalta.

Oiva meni edeltä uutta elämää valmistelemaan, ja tuolloin kolmekymppinen Räpsä matkusti lasten kanssa perässä. Helsingin kentällä ei väärään koneeseen eksymisestä ollut vaaraa; koko kentällä oli yksi ainokainen kone ja kenttärakennuksen virkaa teki parakki. Sen jälkeen haasteita riitti. Noihin aikoihin oli kielenopetuksen taso Suomessa vielä vähän niin ja näin, eikä kolmen lapsen kanssa matkustanut Rauha ei osannut sanaakaan englantia.

Opettajaksi valmistuttuaan Rauha Vanhanen toimi aluksi alakoulun opettajana. Niihin aikoihin alakoululla opettivat naiset, yläkoululla miehet. ”Silloin alakoulun opettajilla oli asuntona aina yksi huone ja keittiö. Miesopettajilla, poikamiehilläkin, oli kolme huonetta ja keittiö”, Rauha kertoo.

Saksa oli pitkään kouluissa englantia tavallisempi kieli ja opetusmetodit usein pelkkää sanojen ulkoa pänttäystä. Oivalta englanti sujui: kirjoista opittu pohjatieto oli hioutunut käytännön taidoksi, kun nuori mies lähti sodan jälkeen merille maailmaa näkemään ja kieliä oppimaan.

Kun Räpsän kone laskeutui Lagosin kentälle, oli vastassa tropiikin yö – hikisen kostea kuin huonosti lämmitetty sauna. Se sama Afrikan haju, jonka seuraavillakin matkoilla tunnisti.

Vaikka ulkoiset puitteet olivat kunnossa, ei Nigeriassa asuminen ollut helppoa. Kaikki tuttu ja turvallinen oli toisella mantereella ja kielitaidottomana vieraassa maassa tuli välillä juureton olo. Ikävä Suomeen oli kova.

Siltä ajalta on perua Räpsän vankka usko siihen, että ihminen voi parhaiten, jos hän voi asua omiensa parissa, oman yhteisön ja tuttujen verkostojen keskellä.

”Siksi haluan tehdä semmoista työtä, ettei kenenkään tarvitsisi pakolla lähteä omasta maastaan ummikkona maailmalle.”

Ja sitä työtä on sitten tullut tehtyäkin Unifemin vapaaehtoisena jo 22 vuotta. Varsinkin naisten koulutus on ollut sydäntä lähellä.

60-luvun Nigeriassa ei naisilla juuri ollut mahdollisuuksia koulutukseen, vaikka he pitivät elämää yllä: kuoputtelivat peltoja, tekivät käsitöitä ja kaupustelivat. Paikallisten naisten kyky selviytyä vaikeastakin arjesta teki suuren vaikutuksen.

Telttaillen ympäri maailmaa

Vanhaset ovat ehtineet moneen mukaan. Oman elämäntarinan sivulauseissa kulkee niin Nigerian itsenäistyminen, Kyproksen kriisi kuin Lähi-idän tilannekin. Löytyy Oiva Vanhaselta pari anekdoottia myös viime vuonna helikopterin alasampumisessa kuolleesta Sudanin varapresidentistä. John Garang – suomalaistutulleen Jussi vaan – oli yksi Sudanin karille ajautuneen rauhanprosessin toivoista.

”Hän oli hyvä mies ja ajatteli aina maansa parasta”, Oiva sanoo.

”Niin, isukki oli Nigerian jälkeen vielä kuusi vuotta eri projekteissa ulkomailla, Sudanissa, Bahrainissa, Kyproksella ja Fidzi-saarilla”, Räpsä kertoo.

”Joka oli paratiisi!”, tarkentaa Oiva. Kyprokselle muutti perhe mukana, mutta muuten Räpsä ja jo kouluikään ehtineet lapset asuivat Suomessa. Loma-aikoina Räpsä matkusti eri puolille maailmaa Oivaa tapaamaan.

Välillä matkoja tehtiin myös autolla. Pieneen volkkariin pakattiin mukaan teltta ja lähdettiin matkaan. Oivan Bahrainin komennuksen jälkeen Vanhaset ajoivat autoineen ja telttoineen halki Lähi-idän.

Samoihin aikoihin oli liikkeellä moni muukin. Oli kesäkuu 1976, ja Libanonin sisällissota oli alkanut edellisenä vuonna. Kun Vanhaset ehtivät Syyriaan asti, olivat hotellit täynnä sodan jaloista paenneita beirutilaisia.

Vaikka kriisi oli jo käynnissä, sujui Lähi-idässä matkustaminen vielä tuolloin mutkattomasti.

”Aika pientä se silloin vielä oli, sellaista ritinää”, muistelee Rauha senaikaista mielikuvaa Libanonin tilanteesta. Silloin vielä pieneltä vaikuttaneesta kahakasta ei arvannut, että hiljalleen laajeneva sota kestäisi aina 90-luvulle asti.

”Libanon oli silloin hieno maa”, Räpsä sanoo.

Uneton ottaa kantaa

Räpsän työura opettajana kesti 38 vuotta. Sinä aikana ehti nähdä monta muutosta, niin oppilaissa, vanhemmissa kuin Suomessa yleisemminkin. Maalta tuttu yhteisöllinen elämäntapa katosi kun väki muutti kaupunkeihin ja perheet pienenivät. Juurettomilta ja yksinäisiltä vaikuttavat niin vanhat kuin nuoretkin.

Huonoksi nukkujaksi itseään mainostava Räpsä on keksinyt ratkaisun siihen, mitä tehdä unettomina öinä: ottaa kantaa. Yön tunteina on hyvä suunnitella yleisönosastokirjoituksia itselleen tärkeistä aiheista. Niitä on syntynyt niin koulumaailmasta kuin vanhusten tilanteestakin. Varsinkin vanhusten asemaa käsitelleet kirjoitukset ovat poikineet paljon palautetta.

”En minä ole kirjoittaja, mutta kertoja minä olen ollut aina, tämmöinen suupaltti”, Rauha sanoo.

Räpsä on ehtinyt olla eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta. Intohimo lukemiseen on säilynyt pikkutytöstä asti, samoin hinku tehdä käsitöitä. Ja lapsenlapset jaksavat ihastuttaa. Pienimpiä hoitaisi mielellään enemmänkin, jos he asuisivat lähempänä.

”Vauvakuume on mulle jäänyt veriin, ja se on ilmeisesti viidessäkymmenessä vuodessa kroonistunut”, Räpsä toteaa.

Vauvanvaatteiden neulomiselle on kuitenkin löytynyt hyvä tekosyy. Niitä kun voi tilauksesta tehdä tuttaville, jotka puolestaan lahjoittavat tekopalkan verran rahaa Unifemin toimintaan. Muutakin käsityötä syntyy tasaiseen tahtiin Unifemin myyjäisiä ja arpajaisia varten. Järjestelyssä on se etu, että intohimoinen käsitöiden tekijä saa neuloa niin paljon kuin haluaa ilman pelkoa siitä, että koko asunto hautautuu käsitöiden alle.

Kauniina kesäpäivinä se kaikkein tärkein asia on kuitenkin ulkosaariston tuntumassa oleva mökki.

”Vaikka mä oon näin suulas tyttö, niin hirveän mielelläni siellä metsässä risustelen ja marjastelen ja puuhastelen ja tuijottelen merelle”, sanoo Kuortaneelta kotoisin oleva Räpsä.

”Maalaistyttö on maalla aina onnellinen.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006