Ali Farka Touré: Savane
World Circuit
Savane jäänee malilaisen kitaristi-laulaja-lyömäsoittaja Ali Farka Tourén viimeiseksi levyksi, sillä hän menehtyi maaliskuussa 67 vuoden iässä luusyöpään. Se on hieno hyvästijättö ja komea päätös pitkälle muusikon uralle. Euroopassa Ali Farka Touré opittiin laajemmin tuntemaan vasta 1980-luvulla, mutta Malissa häntä arvostettiin muusikkona jo 1960-luvulla – aluksi ei kylläkään laulaja-kitaristina, vaan huilistina ja banjon esimuodoksi arvellun ngoni-luutun soittajana. Sellaisena hän esiintyi Radio Malin lähetyksissä, samaan aikaan kun työskenteli radiossa teknikkona. Hän teki radiolle myös kitaraäänitteitä, jotka aikanaan päätyivät Ranskaan ja johtivat kansainväliseen levytyssopimukseen. Suuri kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1994 Ry Cooderin kanssa äänitetyn Talking Timbuktu -albumin myötä.
Ali Farka Tourén musiikin saamaa suurta vastakaikua muissakin maanosissa selittää osittain sen kiehtova, jotensakin aavemainen tuttuus, ilmeinen sukulaisuus pohjoisamerikkalaiseen bluesiin. Aavemaiseksi tuttuuden muokkaa se, ettei malilainen blues suinkaan ole syntynyt jäljitellen, vaan luonnollisesti samoista juurista kasvaen. Näihin juuriin Ali Farka Tourélla oli elävä kosketus, mutta ei häntä silti voinut kutsua perinnemuusikoksi ainakaan taiteellisen kypsyytensä vuosina. Traditio kannatteli, mutta ei kahlinnut häntä, ei estänyt esimerkiksi lainaamasta ja edelleen jalostamasta vieraita musiikillisia elementtejä.
Niinpä Savanekin seisoo tukevasti malilaisella pohjalla, mutta soi silti siten modernisti, että aikakaudet ja tyylilajit muuttuvat merkityksettömiksi. Ali Farka Tourén tapa modernisoida musiikkiaan oli perin toisenlainen kuin monilla muilla afrikkalaismuusikoilla: esimerkiksi studiotekniikan osuus oli minimaalinen, ja länsityylinen sähköistys rajoittui maltillisesti kitaroihin. Sekvensserin sijasta Savanella soivat huuliharppu ja saksofoni siinä kuin kora ja ngonikin.
Susheela Raman: Music for Crocodiles
Narada
Eteläintialaista syntyperää olevan, Lontoossa vuonna 1973 syntyneen Susheela Ramanin taiteellinen kehitys on kolmannen albumin myötä kulkenut aika paradoksaaliseen suuntaan: mitä etäämmäs hän kulkee intialaisesta perinteestä ja sikäli lähestyy omaa yksilöllistä laulajaidentiteettiään, sitä vähemmän omaperäiseltä hän kuulostaa.
Kuuden vuoden takainen debyyttialbumi Salt Rain pitkälti seisoi sanskritin-, hindin-, tamilin- ja telugunkielisten traditionaalisten, hindumystikkojen runoihin sävellettyjen laulujen varassa, ja muutama sellainen on mahtunut uusimpaankin. Pääosassa tällä kertaa kuitenkin ovat Ramanin ja vakituisen yhteistyökumppanin kitaristi Sam Millsin omat sävellykset, joiden melodinen lento on perinnesävelmiin verrattuna aika kankeaa ja perussointi niitä länsimaisempi, tavanomaisempi, vaikka lauluja on äänitetty myös Intiassa eteläintialaisten huippumuusikoiden kanssa. Jos Krokotiilimusiikkia ei vertaa Ramanin aiempaan tuotantoon, se kuulostaa sympaattisemmalta, helppoudessaan sangen raikkaalta etnopopilta.
Afro-Latin Party
Putumayo
Yökerhomusiikkia Dakarista Havannaan luvataan tämän osuvasti nimetyn albumin kansiteksteissä, ja lupaus tietenkin pidetään. Kokoelman ideana on löytää esityksiä, joissa Latinalainen Amerikka ja Afrikka tavalla tai toisella kohtaavat. Ja sehän ei tosiaankaan ole vaikeaa, itse asiassa vaikeampaa on pelkällä kuulolla havaita tämä kulttuurifuusio, sillä Latinalaisen Amerikan musiikit ovat jo valmiiksi siinä määrin afrikkalaisen perinnön läpitunkemia. Ehkä yllättävin ja sikäli kiinnostavin yhdistelmä onkin Ska Cubano, kuubalais-jamaikalais-brittiläinen yhtye, jonka Babalu-kappale nytkyy omintakeisessa ska-rytmissä. Kokoelma ei yllätä siinäkään mielessä, että varmastikin otollisin tapa ottaa tämä musiikki vastaan on tanssia sen tahdissa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2006