Olenko ainoa, jonka mielestä poliittinen korrektius on mennyt liiallisuuksiin? Ainakin toimittajakoulutukseni sotii sitä vastaan, ettei asioista voi puhua nimillä, jotka ihmiset ymmärtävät.
Kehitysapu on vanhanaikainen termi, jota ei haluta käyttää, koska se viittaa hyväntekeväisyyteen ja toisen osapuolen passiivisuuteen avun vastaanottajana. Siitä päästiin kehitysyhteistyöhön, mutta sekin on jo tavattoman epämuodikas termi. Sitä paitsi miten voimme käyttää sanaa kehitys esimerkiksi puhuessamme kehitysmaista? Onko länsimainen surutta luonnonvaroja tuhlaileva elämäntapa sellaista kehitystä, jonka ilosanomaa kannattaa julistaa maailman joka kolkkaan?
Nyt puhutaan kehityspolitiikasta. Se on monille kaiken kattava kattotermi, joka pitää sisällään myös kehitysyhteistyön. Termillä viitataan siihen, että köyhyyden vähentämiseksi tarvitaan rakenteellisia muutoksia esimerkiksi kyseisessä yhteiskunnassa tai globaalisti kauppapolitiikassa. Aikaansa seuraava ruohonjuuritason aktivisti osaa linkittää oman pienen työsaransa laajempiin kehityspoliittisiin kysymyksiin ja ymmärtää ne globaalit ja paikalliset rakenteet, jotka aiheuttavat köyhyyttä eli köyhdyttävät. Silti tuntuu, että kaksi todellisuutta on vielä käytännössä aika kaukana toisistaan, ja harva vaikkapa aids-orpojen kanssa työtä tekevä mieltää itsensä kehityspoliittiseksi toimijaksi.
Kun kehitysmaistakaan ei voi puhua, puhutaan etelästä ja pohjoisesta. Kehitysyhteistyöstä on ainakin Kepan parissa alettu puhuakin etelä-pohjoinen-yhteistyönä. Jotenkin pelkään, ettei se termi avaudu kaikille.
Köyhyydestähän ei saisi puhua, sillä kukaan ei halua tulla leimatuksi köyhäksi. Tai edes köyhdytetyksi, köyhäksi ilman omaa syytään. Ja mistä köyhyydestä nyt ylipäänsä puhutaan, pelkästään materiaalisestako? Voihan elämä olla materiaalisesti runsasta ja silti äärimmäisen köyhää.
Maailmanparannuksesta ei voi puhua, koska kaikki vakavasti otettavat maailmanparantajat pitävät termiä halventavana. Sana leimaa ihmiset naiiveiksi haihattelijoiksi, jotka kuvittelevat voivansa muuttaa maailman.
Solidaarisuus-sana on poliittisesti leimautunut. Kristilliset piirit käyttävät samasta asiasta termiä lähimmäisenrakkaus. Sanavalinta paljastaa leirin, eikä leirittömälle löydy kunnon sanaa.
Alkuperäiskansoista puhuminen on vähintäänkin kyseenalaista, sillä kuka lopultakin on ollut milläkin alueella alun perin? Historiaa kaivellessa löytyy aina joku vielä alkuperäisempi.
Maahanmuuttajista ei saa puhua, koska miksi heidät pitäisi eritellä muista suomalaisista? Kuinka kauan kestää, ennen kuin maahanmuuttajasta tulee puheen tasolla suomalainen, vaikka kansalaisuus jo olisi?
Kohta ei myöskään voi enää puhua miehistä ja naisista, koska se on äärimmäisen rajaava luokittelu, joka ei ota huomioon rajattomia tapoja kokea sukupuolisuutta.
Kun trendikäs aktivisti puhuu kehityspolitiikasta, genderistä, reilusta kaupasta, etelän ihmisistä ja kumppanuudesta, niin moni kuulija tipahtaa kelkasta.
Niin että mitä jos oltaisiin ihan hiljaa vain? Sehän meiltä suomalaisilta luonnistuu.
PS. Lopetin tämän kolumnin piikittelemällä epäkorrektisti erästä kansakuntaa. Se on kuitenkin sallittua, koska sitä ryhmää, mihin kuuluu, saa mollata mielin määrin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2006