Kun elintaso paranee ja lapsikuolleisuus laskee, käy väestön ikärakennetta kuvaavan väestöpyramidin muodoille hullusti. Sutjakasta pyramidista tulee tasapaksu kuin tukevoituvan hyvinvointivaltion kasvatin vyötäröstä.

Yksilölle siellä pyramidin sisällä tämä on hyvä uutinen: entistä useampi meistä elää entistä vanhemmaksi, entistä terveempänä – myös kehitysmaissa. Vanhojen ihmisten määrä ja suhteellinen osuus kasvaa kaikkialla maailmassa.

Mistä vanhuus alkaa? Selkeää, kaikkien hyväksymää määritelmää ei ole. Usein rajapyykiksi tarjotaan 60 tai 65 vuoden ikää. Kahdeksankymppistä pidetään joka paikassa vanhuksena.

Vanhuksiin on eri kulttuureissa suhtauduttu aikojen saatossa hyvinkin eri tavoin. Karuissa oloissa eläneissä kulttuureissa kaikkein ikääntyneimmät saatettiin jättää kuolemaan. Kiinassa taas konfutselaisuuteen pohjaava esi-isien palvonta takasi vanhoille miehille kunnioitetun aseman, varsinkin varakkaammissa perheissä.

Toisaalla on vanhukselle tuonut valtaa ja asemaa iän myötä hankittu omaisuus ja yhteisön selviämiselle tärkeä tieto. Vanhoilla ihmisillä on ollut tärkeä rooli myös kulttuurin omien tapojen ja arvomaailman siirtämisessä nuoremmille polville.

Useissa perinteisissä kulttuureissa raja tämän- ja tuonpuoleisen välillä ei aina ole niin jyrkkä, etteivätkö suvun vanhat vaikuttaisi arkeen vielä haudan takaakin. Väleissä on siis kannattanut pysyä.

Varakas voi vanhanakin hyvin

Kulttuurigerontologi, yliassistentti Sinikka Vakimo Joensuun yliopistosta varoittaa ihannoimasta mennyttä tai muiden kulttuurien vanhuskäsityksiä. Vanhusten arvostettu asema on usein näköharhaa. Parhaan kohtelun saavat ne, jotka olivat hyväosaisia jo ennen vanhuutta.

”Niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hyvässä asemassa, on kyllä pidetty huolta, mutta ei kukaan välttämättä köyhästä ja yksinäisestä naisleskestä ole välittänyt”, Vakimo toteaa.

Monen vanhuksen arki on köyhemmissä maissa työntäyteistä raadantaa, vaikka vanhukselle olisikin varattu kunnioitettu asema yhteisön vanhana ja viisaana.

Suomessa elintason ja terveydenhuollon paraneminen sekä eläkejärjestelmä ovat luoneet uudenlaisen, itsenäisen vanhuuden. Merkittävän muutoksen toi vuonna 1957 voimaan astunut kansaneläkelaki, joka turvasi kaikille suomalaisille minimitoimeentulon. Sitä ennen vanhusten hengissä säilyminen oli ollut omalla, läheisten tai yhteiskunnan vastuulla.

Elintason paranemisen myötä vanhat ihmiset ovat itsenäisempiä kuin aikaisemmin.

”Vaikka perhe on tärkeä, käyttävät monet mieluummin palveluita kuin sitovat jälkeläiset hoivaamaan itseään”, Vakimo muistuttaa.

Vanhojen ihmisten luokitteleminen yhdeksi ryhmäksi jättää paljon piiloon. Kuusikymppisen ja yhdeksänkymppisen elämä on keskenään aika erilaista. Vanhimmiksi elävät yleensä naiset – ja vanhoista pitävät huolta naiset.

”Vanhuutta pitäisi käsitellä sukupuolittuneena ilmiönä, niin meillä kuin kehitysmaissakin. Mitä vanhempi ryhmä, sen suuremmaksi kasvaa naisten osuus. Vanhuuden ongelmat ovat itse asiassa naisten ongelmia”, Vakimo toteaa.

Köyhyys kasaantuu varsinkin vanhoille naisille. Ilmiö on tuttu niin meiltä kuin kehitysmaistakin. Köyhänä elänyt saa harvoin yltäkylläisen ja turvatun vanhuuden.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006