Pentti Viitanen hioo puukon kahvaa.Kun Pentti Viitanen, 66, kulkee asunnossaan, löytyy joka nurkasta jotain itse tehtyä, johon liittyy tarina. Yhden huoneen ovat vallanneet työkalut: on hiomakonetta, vannesahaa, smirgeliä ja monen sortin poraa. Erityisenä ylpeä Viitanen on kymmenistä käsin tehdyistä puukoista, joiden tuohinen suojus on itse suunniteltu. Kahva istuu käteen hyvin, ja uusi puukko on aina entistä parempi, sillä tehdessä oppii.
Eläkeläisen elämään Viitanen on totutellut vuoden verran. Juttu palailee kuitenkin usein työvuosiin ja kaikkeen siihen, mitä silloin tehtiin ja saatiin aikaan. Kun vuosikymmeniä järjestää työkseen erilaisia leirejä ja muita tapahtumia, tottuu siihen, että ympärillä riittää menoa ja melskettä – ja ihmisiä. Saman järjestön palveluksessa vierähti 35 vuotta.
Nyt päivät kuluvat harrastusten parissa. Koira, jykevä musta labradorinnoutaja, vaatii ulkoilunsa joka päivä. Pari kertaa viikossa käydään kavereiden kanssa biljardia pelaamassa ja käden töitä on aina tekeillä. Kotia voisi myös remontoida, mutta eläkkeelle jäämisen jälkeen ei rahaa riitä enää samoin kun töissä käydessä, eläkkeellä kun on tultava toimeen 60 prosentilla siitä, mihin työvuosina tottui.
Nokialta kotoisin olevan Viitasen isä kuoli sodassa, ja perheen kolme poikaa jäivät äidin hoidettaviksi. Pari vuotta saman katon alla asui myös kaksi jo ennen sotia täysorvoksi jäänyttä serkkupoikaa. Raha oli tiukassa, ja Viitanen lähti 14-vuotiaana töihin, ensin verhoilijan oppiin, sitten kymmeneksi vuodeksi maalariksi. Sittemmin tie vei monen mutkan kautta yliopistoon nuorisotyötä opiskelemaan.
Uran valinta osoittautui hyväksi. ”Se oli semmoinen mulle sopiva työ”, Viitanen tuumii.
Madon suu
Tuonpuoleiseen ei Viitanen usko.
”Madon suu on viimeinen ovi, niin kun Tapio Rautavaaran laulussa sanotaan”, Viitanen toteaa.
Viitanen ei ole kuulunut mihinkään uskontokuntaan kuin aivan pikkupoikana. Kun pappi moitti sodassa kuollutta isää, työväen miestä, vielä tämän hautajaisissakin, marssi äiti seurakuntaan ja erotti koko katraan kirkosta.
Vaimon kanssa on yhtä pidetty kolmattakymmenettä vuotta, vaikka vasta vuosi takaperin mentiin naimisiin. Vaimoaan Viitanen tituleeraa myös parhaaksi kaverikseen. Nyt asutaan kaksin, kun vaimonkin lapset ovat jo ajat sitten muuttaneet omilleen.
Parikymppisenä solmitusta ja eroon päättyneestä avioliitosta Viitasella on yksi poika. Yhteyttä ei kovin tiiviisti pidä kumpikaan. ”Ei minulla lapsenlapsia ole. Ei poika tietääkseni ole naimisissa”, Viitanen sanoo.
Vaimon lapsenlapsi sen sijaan on juuri viettänyt viikonlopun hoidossa. Ja hauskaa oli. Parivuotiaasta tytöstä puhuttaessa ääneen tulee uudenlaista pehmeyttä, vaikka Viitanen vakuutteleekin, että kyllä se on vaimo, jolle tytön vierailut ne kaikkein tärkeimmät ovat.
Ennen lähtöä Viitanen kaivaa vielä esiin dvd:n, jonka työkaverit tekivät muistoksi viimeisestä työpäivästä. Silloin eläkkeelle lähtijää juhlittiin isolla porukalla. Ruudulle ilmestyy teksti ”Diili – kenestä uusi Pena?”. Tarina mukailee samaan aikaan televisiossa pyörineen sarjan kaavaa: haussa on jatkaja elämäntyölle. Lumisissa maisemissa kilpailevaa joukkoa johtaa varmalla kädellä Viitanen, Pena, omassa elementissään.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2006