Tereza da Cruz – näyttelijä
”Lapsuuden unelmani oli tulla tuomariksi tai juristiksi”, sanoo Tereza da Cruz, 34, Maputon ainoa liikuntavammainen näyttelijätär. Harrastelijateatteri N’hluvukon riveissä Tereza on päätynyt ajamaan vammaisasiaa parrasvaloista käsin.
”Tavallaan näyttelijäkin on tuomari. Teatterin kautta minulla on mahdollisuus ottaa kantaa vallitseviin epäkohtiin ja ilmaista mielipiteeni”, hän pohtii, ”Kaiken lisäksi pidän näyttelemisestä.”
Maputon esikaupunkialueella asuva Tereza on käynyt koulua kymmenenteen luokkaan asti, mikä on enemmän kuin Mosambikissa keskimäärin. Läheisessä koulussa ei ole ramppeja ja liikkuminen oli siksi vaikeaa. Myös opettajien ja muun yhteisön suhtautumisessa olisi ollut parantamisen varaa.
”Asenteet ovat onneksi muuttumassa, vaikkakin hitaasti.”
Kotona Tereza komentaa ystävällisen päättäväisesti ympärillä hääriviä veljentyttöjään. Koska kotitöille löytyy enemmän kuin tarpeeksi tekijöitä, viettää Tereza arkipäivänsä nukkuen ja naapureiden kanssa puhellen. Poikaystäväkin Terezalla on, mutta tästä hän kieltäytyy kertomasta enempää.
Viikonloppuisin Tereza käy läheisessä evankelisessa kirkossa, vaikka onkin perhetaustaltaan muslimi. Nuoren naisen suhtautuminen uskontoon on mosambikilaiseen tyyliin suvaitsevainen:
”Kirkko on mukava ja iloinen paikka, jossa viihdyn. Jumala on aina yksi, vaikka hänellä olisi monia eri nimiä”, hän sanoo.
Vaikka Tereza on luottavainen tulevaisuuden suhteen, epäilyksen varjo häivähtää kasvoilla hänen pohtiessaan jatkoa taiteen parissa.
”Kun olen alan ihmisten joukossa, on helppo uskoa omiin mahdollisuuksiinsa. Yksin kotona se onkin jo vaikeampaa”.
Esiintymisestä silminnähden nauttiva Tereza myöntää, että joskus näyttämölle nouseminen ei ole ainoastaan fyysisesti vaan myös henkisesti vaikeaa.
”Elämäni on tällaista, erittäin yksinkertaista. Mutta unelmista ei ole puutetta”, lopettaa Tereza positiiviseen tapaansa.
Sonia Carlos Oliveira – tanssija
Sonia Oliveira, 32, asuu vanhempiensa ja sisarustensa kanssa Maputon laidalla. Hän viettää aikaansa toimettomana kotosalla, koska kuurolla nuorella naisella ei ole juuri mahdollisuuksia löytää työpaikkaa.
Vaikka Sonia pääsi yhteen maan kolmesta kuuroille tarkoitetusta erikoiskoulusta, se ei avannut suuria mahdollisuuksia.
”Opettajat eivät juuri hallinneet viittomakieltä, ja kuurot oppilaat viettivät paljon aikaa pihalla leikkien keskenään”, muistelee Sonia ja arvelee, että tilanteen täytyy olla jo parempi. Esimerkiksi viittomakieli on nykyään hyväksytty yhdeksi Mosambikissa käytettävistä kielistä.
Kuudennen luokan jälkeen Sonia lähetettiin puoliväkisin käsityökurssille oppimaan virkkaamista ja ompelua.
”Ainoa vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin”, viittoo Sonia ja vilkaisee pöytää koristavaa pitsiliinaa alakuloisesti.
Viime vuonna Sonia osallistui Alto Mãen kulttuuritalon tanssiryhmän toimintaan ja pääsi esiintymäänkin ryhmän mukana.
”Tunnen musiikin rytmin lattian värähtelystä. Lisäksi näen, kuinka muut tanssivat”, hän kertoo.
Vaikka esiintymisistä on toisinaan saatu hieman taskurahaa, ei Sonia usko koskaan voivansa elättää itseään taiteella. Nyt hän odottaa harjoitusten jatkumista, eikä ilmeisestikään ole aivan varma, kutsutaanko hänet jatkossa mukaan ryhmän toimintaan.
Sonialla tuntuu olevan varsin realistiset käsitykset tulevaisuuden mahdollisuuksistaan: töitä on mahdotonta saada, ja vaikka toiminta teatteri- ja tanssiryhmissä tuntuu mielekkäältä, ei sillä pysty hankkimaan toimeentuloa.
Mutta on Sonialla myös haaveita. Hän haluaisi oman kodin, miehen ja lapsia. Miehen tosin tulisi olla myös kuuro, jotta he ymmärtäisivät toisiaan.
”Ja ulkomaalainen. Tahdon asua ulkomailla”, Sonia viittoo ja naurahtaa.
Elsa Lameira – opiskelija
Biologian opiskelija Elsa Lameira, 29, asuu yliopiston asuntolassa. Hänet on sijoitettu pohjakerrokseen, mutta sisäänkäynnin yksi pieni porrasaskelma estää Elsaa liikkumasta ulos ja sisään ilman apua.
”Välillä rehtori tervehtii minua pihalla ja kysyy, onko kaikki hyvin. Ei häntä kuitenkaan aidosti kiinnosta, miten pärjään. Ramppia ei myöskään ole asennettu, vaikka olen ollut täällä vuosia”, toteaa Elsa neutraaliin sävyyn.
Elsa oli kahdeksanteen luokkaan asti tavallinen koulutyttö pohjoisesta Chimoion kaupungista. Hän osallistui kirkon nuorisoryhmän toimintaan laulu-ja tanssiryhmässä, kunnes esiintymismatkalla 150 nuorta kyydinnyt bussi joutui onnettomuuteen.
Elsan selkäranka vahingoittui. Onneksi hänellä oli sukulaisia Zimbabwessa, ja hän päätyi Harareen – ensin leikkaukseen, sitten kuukaudeksi osastolle, vielä toiseen leikkaukseen ja lopulta viiden kuukauden kuntoutuksen jälkeen kotiin. Kuntoutuksen seurauksena hän pystyi istumaan.
Vaikka yksi kouluvuosi jäi väliin, Elsa pääsi jatkamaan opintojaan. Ystävät tottuivat vähitellen Elsan pyörätuoliin ja oppivat työntämään sitä. Myös koulussa oltiin ymmärtäväisiä: Elsa siirrettiin luokalle, joka toimi pohjakerroksessa.
Kun Elsan onnistui päästä yliopistoon, perheen riemuun sekoittui pelkoa: koti oli kaukana, ja nähdessään yliopistokampuksen hiekkaiset tiet Elsa oli vaipua epätoivoon. Samasta tiedekunnasta löytyi kuitenkin vanha koulutoveri, ja myös Elsan isosisko opiskelee yliopistolla.
Elsan onnettomuuden jälkeen sisko vaihtoi oppiaineensa lääketieteeksi, joka oli ollut Elsan pitkäaikainen haave. Vammaisia ei kuitenkaan hyväksytä lääketieteen opiskelijoiksi, ja niinpä Elsa päätyi opiskelemaan biologiaa – ja on valintaansa tyytyväinen.
”Olen suuntautunut terveyteen, ja monet asiat ovat hyvin lähellä lääketiedettä”, Elsa kertoo mutta tietää, että työnsaanti ei ole taattua.
”Haluan olla super-itsenäinen ja tienata itse rahaa”, nauraa Elsa. ”Olen jo alkanut lähettää CV:tä eri tahoille. Siinä en mainitse mitään fyysisestä tilastani – näkevätpä sitten kun kutsuvat haastatteluun.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2006