Joulukuun ensimmäinen päivä 1955 Alabaman osavaltiossa Yhdysvalloissa oli tavallinen päivä. ”Tavallinen” siis apartheidin aikaisen Etelä-Afrikan tyyliin. ”Ainoastaan valkoisille” oli myös tavallinen kyltti monien ravintoloiden, kauppojen ja bussien ovella. Jos bussi oli tarkoitettu sekä valkoisille että mustille, tuli mustaihoisen käskettäessä antaa paikkansa valkoiselle. Rosa Parks, 42-vuotias ompelija, ei kuitenkaan näin tehnyt.

”Meinaatko nousta ylös?” kysyi bussikuski.

”En”, vastasi Parks.

”Saan taatusti sinut pidätetyksi!” sanoi kuski, ja näin hän myös teki. Rosa Parks pidätettiin ja hän sai sakot. Mutta maailma muuttui!

Siihen aikaan vielä miltei tuntematon pastori nimeltään Martin Luther King Jr .järjesti Parksin tueksi 381 päivää kestäneen bussiliikenteen boikotin, jonka seurauksena joukkoliikenteen rotuerottelu loppui. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin voimaan tullut kansalaisoikeuslaki lopetti laillisen rotuerottelun kokonaan.

Parks kuoli äskettäin, 25. lokakuuta, 92-vuotiaana. Hän sai elämänsä aikana useita kunniamerkkejä ja presidenttitason hautajaisseremonian. Sitä ennen hän oli kuitenkin joutunut pakenemaan Alabamasta Michiganiin uhkausten ja solvausten käytyä sietämättömiksi. Ajat olivat muuttuneet paljon hitaammin kuin Rosa Parksin todellisuus.

Parksin hautajaisiin osallistuivat monet merkittävät musta- ja valkoihoiset ihmiset aina Bill Clintonista Oprah Winfreyhin. ”En seisoisi tässä teidän edessänne, ellei hän olisi istunut sinä päivänä”, sanoivat useat mustat julkkikset.

Tämä on viimeinen kolumnini Kumppanissa. On ollut kunnia kirjoittaa jo muutaman vuoden ajan tässä arvokkaassa lehdessä. Nyt olen päättänyt antaa tilaa tuoreelle katseelle ja jatkaa lehden lukijana. Näiden vuosien aikana olen kirjoittanut monista aiheista, usein kriittisesti ja sanoja säästelemättä. Viimeisessä kolumnissani ajattelin sitä vastoin kirjoittaa myönteisestä ja iloisesta aiheesta. Toivo on ehdottomasti tällainen, kaikkien mielestä hyvä asia. Mietin, mitä toivo tarkoittaa ja missä sitä on?

Toivo ja toive kuulostavat suomen kielessä samalta, mutta niiden merkityksessä on suuri ero. Molemmat ovat paremman ajan ja tilanteen kuvitelmia, mutta toivo on todellinen, mahdollinen, jotain, joka voi hyvinkin toteutua.

Elämme huonoja aikoja. Asiat eivät, valitettavasti, ole maailmassa hyvin. Talous kasvaa, mutta onnellisuus laskee. Ihminen on onnistunut horjuttamaan maapallon tasapainoa rajulla lisääntymisellään ja vastuuttomuudellaan. Valtioita johtavat joko rikolliset, valehtelijat tai tyhjät puvut. Itse järjestelmä, jonka pieni eliittien ryhmä on luonut, jyrää välillä hallitsemattomasti. Seuraukset ovat tekoja suurempia. Valtaosa maapallon omaisuudesta on kahta prosenttia väestöstä edustavan suuromistajan käsissä. Ahneus on miltei normaali ja hyväksytty menettely. Kaikki sujuu kuin Alabaman bussiliikenne 1950-luvulla.

Olemme pieni osa tätä kiireistä ketjureaktiota. Olemme oppineet ja tottuneet suorittamaan mitättömän osuutemme järjestelmässä saadaksemme mitättömän palkkiomme; luvan olla osa yhteiskuntaa.

Jos toivo elää vain ajatuksissamme ja sydämissämme, se ei vielä johda mihinkään. Mutta jonain päivänä joku istuu, kun ei saisi, tai nousee seisomaan, kun käsketään istua. Joku näkee tulevaisuuteen, elää edellä aikaansa ja rohkenee kyseenalaistaa pyörän pyörimisen. Kehitys tarvitsee muutosta, ja muutos on poikkeamista tavanomaisesta. Muutos tarvitsee Rosa Parksin, joka istuu, ja Martin Luther Kingin, joka nousee tukemaan häntä. Parksin tapauksen bussikuskin nimikin on tiedossa: hän oli eräs James Blake.

Sinä joulukuisena päivänä 50 vuotta sitten valkoinen mies, joka vaati Rosa Parksia antamaan paikkansa hänelle, bussikuski James Blake, poliisit, jotka pidättivät Parksin, konstaapelit, jotka ottivat sormenjäljet ja kirjoittivat sakot, ja valokuvaaja, joka kuvasi koko prosessin tietämättä, kuinka historiallisia kuvista tulee; he kaikki toimivat niin kuin piti, niin kuin heitä oli koulutettu ja käsketty, niin kuin me teemme joka päivä.

Vain yksi ei toiminut sääntöjen mukaisesti. Rosa Parks ei tarttunut väkivaltaan eikä vienyt kenenkään oikeutta. Parks vain ajatteli, että hänelläkin on oikeus istua kuten kenellä tahansa valkoisella.

Ja niin hän istui. ”Se oli vain tavallinen päivä. Ero tuli siitä, että ihmismassat tulivat mukaan asiaan”, sanoi Parks myöhemmin.

Ihmiskunta tarvitsee toivoa nyt enemmän kuin koskaan. Pieniä tekoja, jotka kasvavat valtaviksi, kun aika kypsyy ymmärtämään niitä. Tarvitaan rosaparkseja, ihmisiä, jotka näkevät järjestelmän kivikovien, normilta näyttävien hämäysten läpi ja pirstovat niitä – vaikka vain istumalla.

Rosa Parksin sanoin:

“Ilman visioita ihmiset menehtyvät, ja ilman rohkeutta ja inspiraatiota unelmat kuolevat – unelmat vapaudesta ja rauhasta.”

Kiitän kaikkia, jotka ovat seuranneet kolumniani tällä paikalla ja toivon kaikille kykyä nähdä ja rohkeutta istua, kun ei saisi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2005