Suihkuhetki tyttökodissa.

Pieni tyttö juoksee innoissaan avaamaan keltaista porttia.

”Namaste, namaste didi” hän huutaa ja hyppelee Abha Goswamin ja suomalaisten vieraiden ympärillä.

Kohta ympärillä on kymmenen nauravaa tyttöä. Vieraiden otsaan painetaan punaista jauhetta ja riisiä tervetuliaisiksi ja tarjotaan makeaa intialaista teetä. Tytöt ovat tehneet taidokkaat kortit, ja pian innokkaat oppaat kuljettavat vieraita lääkintähuoneeseen, keittiöön ja ompeluhuoneeseen.

Abha ja hänen miehensä Prabhakar Goswami perustivat tyttökodin kolme vuotta sitten Jaipuriin. Vähän matkan päässä on samanlainen koti pojille.

Molemmissa kodeissa asuu kolmisenkymmentä lasta, iältään 5-16-vuotiaita. Iloisista ja sosiaalisista lapsista ei uskoisi, että vain pari vuotta sitten he elivät kaduilla, kerjäsivät ruokansa ja raatoivat pitkiä päiviä töissä.

Lapset eivät enää syö hammastahnaa

Tyttö- ja poikakodit ovat vain murto-osa Abha ja Prabhakar Goswamin vuonna 1990 perustaman I-Indian saavutuksista. Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun Abha ensimmäisen kerran ajoi riksalla läheiselle slummialueelle ja alkoi kerätä lapsia kokoon leikittämällä ja jakamalla ruokaa. Nyt I-Indiassa työskentelee 60 ihmistä.

”Alku oli vaikea”, sanoo Prabhkar Goswami.

Lapset eivät halunneet tulla eivätkä vanhemmat halunneet päästää heitä, sillä lapsia tarvitaan elannon hankkimiseen – kerjäämiseen, kenkien kiillottamiseen tai pullojen keräämiseen. Vanhemmat eivät tienneet, miksi lasten pitäisi käydä koulua, eikä hygienian merkitystä tunnettu.

”Muslimiperheissä, joita tunnemme, saatettiin peseytyä vain kerran kuussa”, Prabhakar kertoo.

Nyt perheissä peseydytään päivittäin. Lapset eivät enää syö hammastahnaa, he osaavat leikata kyntensä eivätkä varasta kumeja ja kyniä.

Parasta Prabhakarin mukaan on se, että I-India on onnistunut luomaan luottamuksen ja tarpeen koulutukselle. Nyt lapset ovat pettyneitä, jos eivät pääse kouluun, ja vanhemmat patistavat heitä lähtemään.

”Tulokset näkyvät lasten kasvoilta”

I-Indian työ on tunnustettu sekä Intiassa että ulkomailla. Intian hallitus ja Unicef rahoittavat monia projekteja, ja myös yksityiset ihmiset ovat tulleet tueksi. Tyttökoti on Suomen Delhin-lähetystön ja Unicefin rahoittama.

Neljän vuoden ajan Suomen lähetystö tuki myös koulubussiprojektia. Rahoitus jouduttiin kuitenkin lopettamaan, sillä yhtä projektia voi rahoittaa vain tietyn ajan kerrallaan.

Tällä hetkellä käytössä on vain toinen koulubusseista. Toisen käynnistämiseksi tarvittaisiin avustuksia.

”Työtä jatketaan, tavalla tai toisella”, toteaa Prahbakar.

”Bussit muistuttavat minua siitä, että kadulla on lapsia, jotka tarvitsevat meitä. Olen aina jatkanut kaikkia aloittamiani projekteja, eikä se ole ollut edes kovin vaikeaa. Ehkä jumala on auttanut minua ja köyhiä lapsia”, Prabhakar miettii.

Pariskunta tekee seitsenpäiväistä työviikkoa koko sydämestään. Ei siis ole yllättävää, että järjestö on saanut monta palkintoa ja tunnustusta.

”Meidän työmme on onnistunut, koska emme tee sitä itsellemme, vaan näille köyhille lapsille”, Prabhakar Goswami toteaa.

”Jos aikomuksesi ovat hyvät ja jos olet todella omistautunut työllesi, kukaan ei estä sinua tekemästä työtä. Jopa jumala tulee ja auttaa sinua. Tulokset näkyvät lasten kasvoilla.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10-11/2005