Vapaa Aceh -liikkeen kahdentuhannen vangin vapautumisesta Indonesiassa kerrottiin ympäri maailmaa. Kuvat iloisista ihmisistä, jotka kävelivät vapauteen, hengittivät raikasta ilmaa ja tapasivat perheitään monen vuoden vankeuden jälkeen, olivat lumoavaa katsottavaa. Oli hienoa kuulla myös Suomen nimi hyvän uutisen yhteydessä. Presidentti Martti Ahtisaari oli johtanut Suomessa käytyjä neuvotteluita Vapaa Aceh -liikkeen ja Indonesian hallituksen välillä.

Mieleeni tulee myös toinen Suomea koskettava hauska uutinen: ”Se on joku vitun jugoslaavitoimittaja,” oli eräs louisianalainen poliisi sanonut käännytettyään Helsingin Sanomien toimittajan Jyri Raivion New Orleansiin vievällä tiellä.

Mistä maailma tuntee Suomen? Mistä maailma tuntee Ruotsin? Vielä tärkeämpi kysymys on, mistä haluamme maailman tuntevan meidät? Ruotsi tunnetaan Hans Blixistä ja Suomi Martti Ahtisaaresta. Ainoa suomalainen, joka on ollut BBC:n arvostetussa Hard Talkissa haastateltavana, ei kuulunut maan johtajiin tai poliitikoihin, eikä ollut edes Jorma Ollila vaan oikeushammaslääkäri Helena Ranta.

Ahtisaarta, Blixia ja Rantaa yhdistää se, että he ovat kaikki puolueettomuuden hedelmiä. Heidän kansainvälinen roolinsa ja arvokas toimintansa on mahdollista vain siksi, että Suomen ja Ruotsin kaltaiset maat ovat neutraaleja ja luotettavia eri konfliktien osapuolien näkökulmasta. He pääsevät kriisialueille, heille puhutaan, ja heidän ratkaisunsa hyväksytään reiluina.

Puolueettomuus on voimavara ja rikkaus, usein paljon arvokkaampi kuin liittolaisuus vahvan kanssa. Suomi on vahingoittunut usein silloin, kun se on ollut vahvan liittolaisena, ja voittanut aina, kun ollut puolueettomana. Sveitsi on koko historiansa aikana rikastunut ja vahvistunut puolueettomuuden voimalla, ja sieltä ovat peräisin Punaisen Ristin kaltaiset koko ihmiskuntaa hyödyntävät liikkeet. ”Joko olette meidän kanssamme tai meitä vastaan” on julistus, jonka vain George W. Bushin kaltainen typerys voi lausua, ja vielä tyhmempi on se, joka tähän uskoo. Usein historiassa vaikein ratkaisu on ollut pysyä puolueettomana. Heikot eivät ole siihen pystyneet vaan ovat antaneet periksi. Näin kävi myös toisen maailmansodan aikana, ja tulee käymään myös tulevaisuudessa.

Euroopan unionin kaltaiset liittoutumat ovat arvokkaita vain silloin, jos tasavertaisuus ja itsenäisyys säilyy ja erilaisuutta siedetään. Kun Nato-keskustelu Suomessa silloin tällöin nousee esiin, sen moottorina on aina pelko ja uhkakuvien piirtäminen, vaikka todellisen konfliktin tapahtuessa Suomi säilyisi varmimmin eheänä, jos se olisi puolueeton. Jos tällainen konflikti Venäjän, Kiinan ja lännen välillä sattuisi, tarvittaisiin taas välittäjiksi maita, joihin osapuolet luottavat, ja Ahtisaaren kaltaisia toimijoita. Tämänhetkinen maailmantilanne on valitettavasti aika pitkälti selitettävissä Bushin retoriikalla. Ne maat, jotka vastustavat Yhdysvaltain ylivaltaa, on syrjäytetty. Niiden johtajat on poistettu kutsulistoilta, vaikka he olisivat juuri niitä, jotka ovat olleet riittävän sisukkaita sanomaan ei väkivallalle.

Puolueettomien maiden johtajien heikko luonne on perinteisesti estänyt heitä sanoutumaan irti tästä virheellisestä maailmankatsomuksesta ja ohjannut puolueettomia maita hiljaiseen myötäeloon. Tämä valitettavasti on myös haitannut näiden maiden kykyä toimia perinteisessä roolissaan välittäjinä. Nekin sotivat samassa hengessä ”terrorisminvastaista sotaa”, joka todellisuudessa on suurvaltojen alibi geopoliittisten ja strategisten suunnitelmien toteuttamiseksi eikä koske puolueettomia maita lainkaan. Nyt jos koskaan tarvitaan lisää Hans Blixejä ja Ahtisaaria, ja vähemmän Busheja, Blaireja ja Bin Ladeneita.

Kovan linjan suurimmat uhrit ovat valitettavasti tavalliset ihmiset sekä länsimaissa että islamilaisessa maailmassa. Siviilioikeuksien karsiminen ja demokraattisen yhteiskunnan rakenteiden purkaminen pelon saarnaamisella on askel taaksepäin. Tässäkin tarvitaan tervejärkisiä toimijoita, jotka yhteiskuntien sisälläkin toimivat rauhoittavina voimina, järjen palauttajina. Muuten arvot kuten sananvapaus tai tasavertaisuus, joiden puolesta on taisteltu vuosikymmeniä, ovat pian historiaa.

Väkivalta ei ole ratkaisu vaan itse ongelma, joka usein palaa kotiin tavalla tai toisella. Yksi Yhdysvaltain suurimmista ongelmista lähitulevaisuudessa tulee olemaan sodasta palanneet, henkisesti vammautuneet sotilaat. Heistä tulee paitsi sosiaalinen ongelma, myös sorron välineitä hallitsijan käsissä. Louisianan kuvernööri pelotteli hurrikaani Katrinan uhriksi jääneitä mustia, jotka ryöstivät kauppoja, juuri sillä, että Irakista palanneita sotilaita on tuotu alueelle ja ”he osaavat tappaa ja myös tekevät niin”. Tämä siis silloin, kun avustuksia alueelle ei näkynyt vielä viikko tragedian jälkeenkään.

Voimamiehet jäävät historiaan oman kansansa sankareina, mutta muiden roistoina. Ahtisaaren kaltaisia ei kukaan muista pahalla. Vaikka Alfred Nobel keksi myös dynamiitin, hänet muistetaan enimmäkseen palkinnosta, jonka toivottavasti seuraavaksi saa Suomi ja Ahtisaari rauhantyönsä takia. Hyvät ihmiset ja teot tunnetaan ikuisesti maansa kansalaisina.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10-11/2005