Japani panostaa kansainvälisessä yhteis- ja kehitysyhteistyössään kansainvälisiin opintomatkoihin. Yksi niistä järjestetään Nippon Maru -risteilyaluksella. Ship for World Youth -matkalle on vuodesta 1989 osallistunut vuosittain kolmisensataa nuorta. 1990-luvun puolessavälissä tämä pääministerin kabinetin kehittelemä mahdollisuus oli tarjolla myös suomalaisille. Reitti oli Tokio-Singapore-Colombo-Mombasa-Ateena. ”Kansainvälistä yhteisymmärrystä ja globaalia näkökulmaa” korostava hanke sai rutkasti hakemuksia eri mantereilta.
Vasta postin alkaessa tuoda pikkutarkkoja osallistumisohjeita uskoin päässeeni mukaan. Valmisteluihin sisältyi strategisten mittojen paljastaminen. Japanissa odotti niiden perusteella ommeltu univormu. Naisilla se oli laimeansininen kävelypuku leuan alla keikkuvine rusetteineen. Näytimme karkumatkalla olevilta yli-ikäisiltä koululaisilta, mutta asu ei rypistynyt trooppisissakaan oloissa ja poisti paineet pukeutumiskoodista. Olen kätellyt Japanin kruununprinssiäkin natisevassa polyesterijakussani.
Merimatka Tokiosta Ateenaan kesti puolisentoista kuukautta. Koska sen aikana joutui päiväkausia tuijottamaan pelkkää taivaanrantaa, ajan- ja paikantaju olivat koetuksella. Laivalla opiskeltiin, maavierailuilla tavattiin järjestöaktiiveja ja poliitikkoja. Maissa tutustuttiin muun muassa kenialaiseen krokotiilifarmiin ja srilankalaiseen tekstiiliosuuskuntaan. Omaa aikaa ja tilaa oli niukasti. Hyttikaverien oudot rutiinit kävivät hermoille, varsinkin jos niitä säesti merisairaus ja oksentelu. Kaikki kärsivät kulttuurishokista. Hennoilta aasialaisilta loksahtivat leuat, kun he näkivät reippaasti yli satakiloisen englantilaisnaisen jälkiruokakulhon kimpussa.
Erilaisuudet konkretisoituivat arkikäytännöissä. Suomalaiset naiset eivät intialaisittain pesseet maanmiestensä paitoja – tai kreikkalaisittain keittäneet heille kahvia. Intialaiset ja srilankalaiset keräsivät adressin maukkaamman kasvisruoan puolesta. Musliminaiset pyysivät erillisiä uima-allasvuoroja, nepalilaiset pulikoivat vaatteet päällä. Britit solkkasivat yksinkertaistettua englantia hampaitaan kiristellen. Omanilaiset loukkaantuivat huomatessaan muistolahjansa päätyneen Mombasan katukauppiaalle.
Kommunikaatiota oli pakko tehostaa elekielellä; musiikki ja urheilu silottivat erimielisyyksiä. Kahviautomaatilla ryhtyi kokoontumaan monikansallinen kofeinistilauma. Yhteinen sävel löytyi japanilaisen byrokratian päivittelyssä: ”Ilmoita ennen järjestämääsi tilaisuutta sen tarkka osallistujamäärä”. Liikuttava huvi oli ristiinpukeutuminen: senegalilaiset kokeilivat kimonoja, jordanialaiset sareja ja japanilaiset turbaanin sitomista. Kun samanhenkiset ihmiset alkoivat löytää toisensa, olikin jäähyväiskyynelten aika. Jotkut tapasivat laivalla tulevan puolisonsa, toiset tekivät avioeropäätöksen tai valitsivat uuden elämäntehtävän esimerkiksi Lääkärit ilman rajoja -järjestössä.
Laivalla saatuja kontakteja pidetään edelleen yllä sekä virallisissa jatkotapaamisissa että epävirallisesti. Internetin keskusteluryhmissä väitellään Irakin sodasta, kerrotaan poliittisia oloja tai ympäristökatastrofia pakoon lähteneistä tuttavista ja vaihdetaan reseptejä.
SWY-matkailua on monesta aiheellisesta syystä kritisoitu elitistiseksi. Japanilaiset kuitenkin korostavat ohjelman ulkopoliittista merkitystä. Sitä puolustetaan myös selviämiskurssina, joka koulii japanilaisia kansainvälisemmiksi. Laivan eristetty mikrokosmos luo oudon maailman, josta ei voi paeta. Näin erilaisuuden – ja oman maan kansalaistenkin – sietokykyä koetellaan pakostakin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2005