Kylmän sodan loppuessa monet ryhtyivät miettimään ihmiskunnan ja maailmamme tulevaisuutta. Niistä kuuluisimpia ennusteita oli Francis Fukuyaman väite, jonka mukaan länsimaisesta ”liberalismista” oli tullut kiistämätön maailmanlaajuinen yhteiskuntamalli, joka varmistaisi poliittisen ja yhteiskunnallisen kehityksen. Näin ollen liberaalidemokratia – Fukuyaman mielestä – oli ihmiskunnan ideologisen kehityksen loppupiste ja viimeinen hallitusmalli. Historia oli siis tullut loppuunsa itäblokin kaatumisen myötä.
1990-luvun lukuisat uudet konfliktit kuitenkin varjostivat kylmän sodan jälkeistä aikaa ja synnyttivät pessimistisempiä teorioita kuten Samuel Huntingtonin ”kulttuurien törmäys”. Kulttuurien antipatia, hän väitti, tulisi korvaamaan poliittisen ideologian ulkopolitiikassa ja toimimaan konfliktien motiivina.
Tulevat konfliktit siis tapahtuisivat kulttuurirajojen jakautumiskohdissa. Kiinaa ja islamilaista maailmaa ehdotettiin vihollisiksi, ja jälkimmäisessä tapauksessa uhkaavana pidettiin itse uskontoa, eikä ainoastaan fundamentalistisia ryhmittymiä. Terrorismin lisäksi uusiksi huolenaiheiksi päätettiin aseiden leviäminen, väestönkasvu sekä siirtolaisuus. Nämä kaikki väitteet ja havainnot tehtiin 90-luvun alkupuolella – kauan ennen yhtäkään islamistien järjestämää terrori-iskua.
Se, miten nämä ennakkoluulot ja pirujen maalaamiset seinille ovat vaikuttaneet maailmanmenoon ja johtajien päätöksiin, varmaankin selviää ajan myötä. Yllättävää kuitenkin on, että tapa katsoa kylmän sodan jälkeistä maailmaa ei ole siitä juuri muuttunut. Yllämainitut huolet ovat yhä enemmän puheenaiheena ja vaikuttavat koko ihmiskunnan suuntaan.
Lontoon terrori-iskujen jälkeen Tony Blair toisti lähes täsmälleen samat sanat: hän sanoi iskujen pohjautuvan islamin kieroutumiin. Samanaikaisesti Englannissa jälleen nostettiin pöydälle siirtolaispolitiikan uhkakuvat. Irakin sodan vaikutusta pidettiin olemattomana, ja siitä puhuneet poliitikot teilattiin julkisuudessa. Viime vuosikymmenen alun teoriat ja ajatukset ovat siis valitettavan vähän kehittyneet. Kaikista vaikeinta länsimaiselle liberaalidemokratialle on harjoittaa itsekritiikkiä ja hyväksyä kehityksen tarvetta; sitä, että historia ei ole lähelläkään loppuaan ja etteivät kaikki ongelmat ja konfliktit ole peräisin muiden järjestelmien kieroutumista, vaan myös itse kapitalistisen demokratian toimimattomuudesta.
Kapitalismista ja demokratiasta on myös puhuttu hieman nöyremmällä asenteella: on sanottu, etteivät ne ole täydellisiä mutta parasta mitä toistaiseksi tiedetään. Väite ei pidä paikkaansa. Sekä demokratian että kapitalismin parantamiseksi ovat itse länsimaiset ajattelijat ja tutkijat ehdottaneet useita parannuksia. Mitään niistä ei ole edes kokeiltu.
Ennen kylmän sodan loppumista ja syyskuun 11. päivän tapahtumia terrorismi on ollut yhtä vahvasti läsnä länsimaissa aina Bader-Meinhofista ETA:an ja Punaisesta prikaatista IRA:an sekä toisaalta Yhdysvaltojen Oklahoman pommeista lukuisiin pienempiin joukkomurhiin. Iskujen luokitteleminen eri lokeroihin tekijän kulttuuritaustan ja uskonnon mukaan on mielestäni perusteellinen virhe, joka hämää ja pitkittää ratkaisun löytämistä.
Todellisuudessa islam ei ole sen julmempi eikä poliittisempi kuin kapitalismi. Rahan nimessä on tapettu maail-massa huomattavasti enemmän viattomia kuin uskon vuoksi. Islamilainen maailma on aina ollut osa globaalia markkinataloutta ja merkittävä liikekumppani lännelle erilaisesta uskosta huolimatta. Voi siis sanoa, että se kuuluu saman globaalijärjestelmään ja haluaisi kuulua vielä enemmän, jos se vain päästettäisiin osallistumaan.
Tässä on juuri yksi nykykonfliktin tärkeimmistä syistä: kapitalistisen demokratian rajallisuus. Lupaus globalisaatiosta on osoittautunut mahdottomaksi toteuttaa yli kulttuurirajojen. Tuoreimmista esimerkeistä voi mainita kiinalaisen energiayhtiön CNOOC:n pyrkimyksen ostaa amerikkalainen öljy-yhtiö Unocal; tämä ei sopinut poliittisille päättäjille. Vapaille markkinoille tulivat rajat helposti vastaan.
Monet terroritekoihin syyllistyneet Osama Bin Ladenista Lontoon pakistanilaisiin ovat olleet tiiviissä yhteyksissä länsimaihin ja sen arvoihin. Myös Irakin iskuja tekevät monet Euroopasta palkatut taistelijat. Pettymisellä liberaalidemokratian lupauksiin sekä eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuksien kohtaamisella on todennäköisesti suuri merkitys näiden kapitalistista unelmaa tavoittelevien kääntymiselle. Nämä yksilöt ovat järjestelmän toimimattomuuden oireita täsmälleen samalla tavalla kuin Oklahoman pommimiehet.
Nyt on aika ”vapaan” maailman tarkkailla itseään ja arvojaan sekä erityisesti niiden universaalia toteuttamista uudessa valossa ja ojentaa kätensä kaikille ulkopuolelle putoaville tasavertaisesti. Vihollisleiriin liittymisen sijaan monesta Englannin pakistanilaisesta olisi voinut tehdä länsimaisten arvojen lähetyssaarnaajia, mutta tämä vaatisi sitä, että he ensin uskoisivat näihin arvoihin. Uskoa ei kuitenkaan synny, jos tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus pysähtyvät maantieteellisiin ja kulttuurisiin rajoihin.
Ainoa tie eteenpäin on ihmisarvojen maailmanlaajuinen toteuttaminen ja epäoikeudenmukaisuuden ja köyhyyden poistaminen maailmasta. Tämä voi kuulostaa hyvin vaikealta tai mahdottomalta, mutta todellisuudessa se voi olla paljon helpompaa kuin luullaan sekä toisaalta paljon halvempaa kuin turvallisuuden ja sotimisen kustannusten maksaminen. Korjattavana ei ole maailman valtajärjestys ja hierarkia, vaan arvojen järjestys ja niiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olosuhteista, kulttuurista ja uskonnosta huolimatta.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2005