Maailmanpankki on jo yli 50 vuoden ajan taistellut köyhyyttä vastaan miljardeilla dollareilla ja parhaimmilla aivoilla, joita maailmasta löytyy. Tämän taistelun tuloksia on vaikea todentaa.
Juuri kautensa päättänyt James Wolfensohn oli ensimmäinen Maailmanpankin pääjohtaja, joka kyseli sen perään, voisivatko laittomat finanssivirrat olla osasyy kehitysmaiden kurjuuteen. Hänen aloitteestaan korruptio nousi asialistalla korkealle, ja se on merkittävä lainakriteeri.
Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF tukivat läpeensä korruptoituneita maita kymmenien vuosien ajan. Vuosina 1970-2002 Indonesia sai 232 miljardia dollaria, Filippiinit 94 miljardia, Nigeria 28 miljardia ja Mobutu Sese Sekon Zaire 10 miljardia. Tästä voi vetää suoran yhteyden siihen, mitä näiden maiden hallitsijat kanavoivat pois maistaan omille tileilleen: Suharto 35 miljardia, Marcos 10 miljardia, Sani Abacha 5 miljardia ja Mobutu 5 miljardia.
Nämä hallitsijat ovat kaatuneet, mutta kansalaiset joutuvat yhä maksamaan heidän perintöään raskaiden velkalyhennyksien ja korkojen muodossa.
Korruptiorahat länsimaiden pankeissa
Eräs valonpilkahdus saatiin tämän vuoden helmikuussa. Sveitsin liittovaltion oikeus päätti, että sveitsiläispankkien on palautettava Nigerian valtiolle 458 miljoonan dollarin talletukset, jotka Abacha kavalsi ollessaan vallassa.
Abacha siirsi varoja sveitsiläistileille kaikkiaan 700 miljoonan dollarin edestä, mutta jotkut pankit olivat jo ”vapaaehtoisesti” palauttaneet osan summasta.
Merkittävää oikeusistuimen päätöksessä on myös se, että Abachan perhe rinnastettiin rikollisjärjestöön, ja tämän päätöksen avulla Nigeria voi vaatia muitakin veroparatiiseja luovuttamaan kavallettuja varoja.
Nykyistä talousjärjestelmää kuvaa hyvin, että Abachan rahoja on ympäri maailmaa: Britanniassa, Kanaalisaarilla, Saksassa, Liechtensteinissa, Luxemburgissa ja Yhdysvalloissa.
Veroparatiisi häivyttää vastuun
Tämä on kuitenkin vasta ensiaskeleita pitkällä tiellä, sillä länsimaiset pankit ovat osa suurempaa järjestelmää, jolla pyritään peittämään rahavirtojen suunnat ja todelliset omistajat. Buenos Airesin diskopalo viime vuoden joulukuussa on kuvaava esimerkki vastuun häivyttämisestä.
Kahden sadan ihmisen hengen vaatinut palo sai uhrien sukulaiset ja ystävät marssimaan kaduille vaatimaan oikeutta palon uhreille. Tutkinta paljasti, että diskon nimellinen omistaja oli naapurimaassa Uruguayssa sijaitsevan veroparatiisiyhtiön kulissimies. Hän oli rahaton 70-vuotias vanhus.
Tällä tragedialla oli kuitenkin se positiivinen seuraus, että Buenos Airesin oikeusviranomaiset tekivät historiallisen päätöksen ja kielsivät veroparatiiseissa toimivia ”pöytälaatikkoyrityksiä” harjoittamasta liiketoimintaa kaupungin alueella.
Argentiina oli otollinen paikka ryhtyä tällaisiin toimiin, sillä vuoden 2001 talousromahdus synnytti uudenlaista suhtautumista kansainväliseen rahoitusjärjestelmään.
Suuri osa Argentiinan 155 miljardin dollarin ulkomaanvelasta on suoraa seurausta veroparatiisien varaan rakennetusta offshore-järjestelmästä. Se sai alkunsa diktaattori Jorge Videlan tultua valtaan 1978. Viimeaikaiset selvitykset ovat osoittaneet, että monet valtion silloin saamista lainoista – joiden liikkeellelaskijoina olivat tunnetut länsimaiset pankit – ohjattiin suoraan veroparatiiseissa sijaitseviin peiteyhtiöihin. Osa rahoista katosi jäljettömiin ja lopulla ostettiin aseita.
Toinen merkittävä piikki velkataakkaan tuli Carlos Menemin aikana. Silloin valtionyhtiöiden, etenkin teleyhtiöiden ja lentoyhtiöiden, yksityistäminen tehtiin lainarahalla. Myöhemmin yhtiöt eivät voineet maksaa velkojaan ja Menemin hallitus ”kansallisti” yksityisten omistajien velat.
IMF:lle ja Maailmanpankille kansallistaminen on kirosana, paitsi nähtävästi silloin kun kansallistetaan yksityisten yritysten velkoja.
Kehitysapu sivuroolissa
Pahinta on kuitenkin se, että sama toiminta jatkuu hieman toisessa muodossa. Kehitysavun määrä on 79 miljardia dollaria, mutta summa kutistuu sen rinnalla, että lähes kymmenkertainen määrä pääomia pakenee laittoman veronkierron ja pääomapaon myötä kehitysmaista.
Tax Justice Networkin selvityksen mukaan yli puolet Latinalaisen Amerikan arvopaperi- ja pankkitalletuksista on pysyvästi sijoitettuna veroparatiiseihin. Afrikan tilannetta kuvaa hyvin se, että vastaavaa arvioita ei ole edes saatavissa.
Kansainvälisen pankkijärjestelmän tukemana monikansallisten yritysten on helppo kiristää heikolta kehitysmaalta myönnytyksiä verojen maksussa ja yhteiskunnallisten velvoitteiden hoidossa. Metsä-Botnian ja espanjalaisen Ence-yhtiön valtava sellutehdashanke Uruguayssa toteutui vasta sitten, kun maa suostui perustamaan vapaatuotantoalueen yhtiötä varten. On melko mahdotonta tietää, minkälaisia tukiaisia tällainen hanke saa osakseen, ja siksi on hyvin vaikea sanoa, mitä hyötyä sijoituksesta loppujen lopuksi on isäntämaalle.
Varoittava esimerkki on suurella kohulla Namibian uudelle vapaatuotantovyöhykkeelle saatu malesialainen Ramatexin tekstiilitehdas. Vuonna 2002 aloittanut tehdas oli todella mittava hanke pienelle maalle, luvassa oli jopa 7 000 työpaikkaa.
Tehdashankkeesta kilpaili kaksi muutakin Afrikan maata, Etelä-Afrikka ja Madagaskar, joten Namibia joutui tekemään suuria myönnytyksiä yhtiölle. Namibialaisen tutkimusinstituutin mukaan hallituksen yhtiölle antama tuki oli niin mittava, että yhtiö pystyi maksamaan sillä kaikkien työntekijöittensä palkat lähes kolmen vuoden ajan.
Siitä huolimatta Voice of Africa -radio kertoi huhtikuussa yhden tehtaan sulkemisesta ja 1 500 työpaikan katoamisesta. Työntekijät ovat olleet lomautettuina tammikuusta asti.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2005