Suurin osa rukoushuoneista sijaitsee tavallisissa huoneistoissa. Perjantaisin monet rukoilijoista joutuvat jäämään kadulle. (Kuvaaja: Zabou Carrière)

Abssin perheen olohuoneessa on kunniapaikalla suuri kehystetty valokuva: Saad, 79, ja hänen vaimonsa Yamna, 69, ovat pyhiinvaelluksella Mekassa.

Uskonto on aina ollut tärkeä osa algerialaisessa Kouininen kylässä syntyneen Saadin elämää. Koraanikoulussa opeteltiin kirjoittamaan arabiaa ja 11-vuotiaana pikku-Saad lasketteli koko Koraanin ulkoa.

Kun Saad sitten muutti vaimoineen Ranskaan vuonna 1957, hän halusi lastensa oppivan arabian kielen ja palkkasi näille opettajan. Nyt häntä vähän kaduttaa.

”Luulin, että muutama tunti opetusta riittäisi. Mutta isää he olisivat tarvinneet.”

Isä oli kuitenkin aina menossa: päivät töissä maalitehtaalla ja myöhemmin levyliikkeessä, ja illat ja viikonloput milloin missäkin kokouksessa.

”Aktivismi on minun huumeeni”, Algerian itsenäisyyden puolesta taistellut, järjestömaailmassa aina touhunnut Saad vitsailee. ”Mutta onneksi minulla on ollut hyvä sisäministeri, joka on pitänyt lapset järjestyksessä”, hän lisää ja hymyilee vaimolleen.

Yksityisasia vai julkinen vaara?

Pohjois-Afrikkalaiset perinteet ja islam elävät häissä ja juhlissa.(Kuvaaja: Zabou Carrière)

Saadin tytär Amel Ayad, 44, muistaa hyvin arabiantunnit: ”Opettaja toi meille aina Mars-patukoita”, hän nauraa, mutta vakavoituu sitten.

”Isä oli toki usein poissa. Mutta kun häneltä kysyi jotain, hän etsi aina vastauksen ja toi kirjoja luettavakseni.”

Kotona kävi paljon isän ystäviä, joiden kanssa puhuttiin uskonnosta ja politiikasta. Amel muistaa seuranneensa mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja.

Äiti ei puhunut uskonnosta vaan opetti lapset elämään sen mukaan: sikaa ei syöty, Ramadanin aikana paastottiin ja muita oli kunnioitettava. Asiat olivat yksinkertaisia.

”Me lapset tiesimme olevamme muslimeja, se oli osa identiteettiämme. Uskonto kuului perhe-elämään eikä siitä juurikaan puhuttu kodin ulkopuolella.”

Tärkeäksi uskonto tuli muita muslimilapsia tavatessa. Tosin tapaamisia oli suhteellisen harvoin, sillä Abssin perheen korttelissa asui tuolloin lähinnä eurooppalaisia. Kaupungin järjestämillä leireillä Amel tutustui toisenlaiseen todellisuuteen. ”Suurin osa arabikavereista tuli kortteleista, joissa asui ainoastaan pohjoisafrikkalaisia siirtolaisia. Ne olivat todellisia gettoja, joista kukaan ei välittänyt.”

Teini-iässä useat Amelin leiriystävistä sortuivat huumeisiin. Monet kuolivat. Silloin islamin saarnamiehet, joita Saad nimittää ”partaniekoiksi”, ilmestyivät ensimmäistä kertaa lähiöihin. Osa nuorista löysi pelastusrenkaan uskonnosta, ja jotkut heistä lähtivät käymään pyhää sotaa Afganistaniin.

Silloin viranomaiset kiinnostuivat islamista. Amel muistaa, miten suutuksissaan hän tuolloin oli. ”Kukaan ei välittänyt. Nuoria kuoli huumeisiin kuin kärpäsiä. Mutta kun osa pääsi irti uskonnon avulla, poliisi oli heti paikalla.”

Muutaman ääri-ilmiön takia islam sai epäilyttävän leiman, jota se kantaa edelleen.

Suvaitsevaisuutta ja vuoropuhelua

Muslimitytöt osoittavat mieltä kouluihin tulevaa huikieltoa vastaan vuonna 2004. (Kuvaaja: Zabou Carrière)

Kuten valtaosa Ranskan muslimeista, Saad ei tunnista ääriliikkeiden näkemyksiä omikseen. Hänelle islam on ennen kaikkea oppi, joka kehottaa suvaitsevaisuuteen ja kunnioittamaan lähimmäisiä, näiden uskonnosta riippumatta. Hän on osallistunut vuosikausia kristittyjen ja muslimien vuoro