Maailmassa ei ole tärkeämpää asiaa kuin puhdas vesi. Elämän säilyminen planeetallamme riippuu siitä. Vesi voi antaa aiheen sotaan tai kansojen väliseen solidaarisuuteen ja yhteistyöhön. Vesi on yhtä aikaa äärettömän runsas ja äärettömän niukka luonnonvara.
Maapallon vedestä 97 prosenttia on suolaista ja kolme prosenttia makeaa, josta vain vajaa kolmannes on ihmisen hyödynnettävissä. Makean veden kokonaiskulutus on 6 000 kuutiokilometriä vuodessa. Uutta makeaa vettä sitä vastoin syntyy vuosittain 43 000 kuutiokilometriä.
Lukujen valossa makeaa vettä näyttäisi siis olevan yllin kyllin. Vesi ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti: 60 prosenttia keskittyy yhdeksään maahan, ja 80 maata kärsii veden niukkuudesta. Alle miljardi ihmistä käyttää 86 prosenttia vesivaroista. Arvioidaan, että vuonna 2032 noin viisi miljardia ihmistä kärsii vesipulasta.
Ongelmana ei ole veden niukkuus vaan hallinto ja jakelu suhteessa tarpeisiin. Vedestä on tullut kallista tavaraa. Kun markkinatalous muuttaa kaiken myytäväksi hyödykkeeksi, myös veden yksityistäminen kiinnostaa maailmanlaajuisesti. Osuuksista kilpailevat muun muassa ranskalaiset yhtiöt Vivendi ja Suez-Lyonnaise, saksalainen RWE, brittiläinen Thames Water ja yhdysvaltalainen Bechtel. Vesimarkkinoilla puhutaan sadoista miljardeista dollareista.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki ovat vuodesta 2000 lähtien luvanneet uusia lainoja 40 maalle sillä ehdolla, että ne yksityistävät vesihuoltonsa. Nyt kiistellään siitä, onko vesi elämän vai voittojen lähde.
Aloitetaan siitä, että vesi ei ole muihin verrattava taloudellinen hyödyke. Se kytkeytyy niin kiinteästi elämään, että sitä on pidettävä osana elämää ja siten likimain pyhänä. Elämää ei voi muuttaa kauppatavaraksi.
Ymmärtääksemme veden arvon meidän on murrettava analyyttisen hyötyajattelun tyrannia, jolle koko yhteiskunta on alistettu. Sen mukaan vesi on luonnonvara, jota voidaan ostaa ja myydä, vaikka kyseessä on lähde ja kehto, joka synnytti elämän planeetallemme 3,8 miljardia vuotta sitten.
Veden kaksi puolta – elämän lähde ja luonnonvara – eivät sulje toisiaan pois, mutta ne pitää osata tasapainottaa. Vesi kuuluu oikeuteen elää, mutta sen talteenotto, säilytys, puhdistus ja jakelu vaativat monimutkaisia rakenteita, joihin liittyy kiistämättömiä taloudellisia ulottuvuuksia. Ne eivät kuitenkaan saa ottaa ylivaltaa, vaan pikemminkin turvata sen, että vettä jaetaan kaikille. Jokaiselle ihmiselle on taattava vähintään 50 litraa ilmaista juomavettä päivässä. Yhteiskunnan on huolehdittava kuluista, joita tästä oikeudesta koituu. Teollisuus ja maatalous voivat maksaa vetensä itse.
Nykymaailmaa hallitsee markkinaperusteinen ajattelu, jossa yksityisomistus ylikorostuu. Myös veteen suhtaudutaan ilman ajatusta jakamisesta ja toisen tarpeiden kunnioittamisesta. Samalla yhteisen edun periaate ja kunnioitus kansallisia rajoja ylittäviä vesistöjä kohtaan heikkenevät. Esimerkkejä tarjoavat Turkin, Syyrian ja Irakin suhtautuminen Eufratiin ja Tigrisiin, Palestiinan Jordanjoki tai Yhdysvaltain ja Meksikon kiistat Rio Grandesta ja Coloradojoesta.
YK on useissa kokouksissaan vahvistanut, että oikeus riittävään määrään kelvollista juomavettä kuuluu ihmisen välttämättömiin tarpeisiin.
Italiassa vuonna 2003 perustettu Alternative World Forum for Water ehdotti kansainvälistä vesivirastoa ratkomaan vesikiistoja. Samaan aikaan on syntynyt liike vaatimaan kansainvälistä vesisopimusta ja torjumaan veden alistamista markkinavoimille. Tavoitteena on vahvistaa julkista yhteistyötä, joka voi estää vesipulaa ja veden pilaantumista. Nykyisin 6 000 lasta kuolee päivittäin janoon, mutta siitä ei kerrota uutisissa. Noin 18 miljoonaa lasta ei pääse kouluun, koska päivä kuluu veden hakuun 5-10 kilometrin päästä kotoa.
YK:n vuosituhattavoitteisiin kuuluu äärimmäisen nälän poistaminen maailmasta. On hävitettävä myös maailman jano, koska vesi on ruokaa eikä mikään voi elää ilman vettä. Vesi on elämä, elämän synnyttäjä ja yksi ikuisen elämän vahvimmista symboleista. IPS
Kirjoittaja on brasilialainen teologi ja ympäristönsuojelija.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006