Elokuvantekijä Anastasia Lapsui on nenetsi ja kotoisin Venäjältä. (Kuvaaja: Katri Simonen)
Anastasia Lapsui pyörähtää vaihtamassa suomalaisvaatteensa – t-paidan ja mustat housut – koristeelliseen nenetsipukuun. Hän on sen itse tehnyt, totta kai. Jo tytöstä nenetsinaiset valmistavat itse vaatteensa, laukkunsa, kenkänsä, vyönsä. Eihän tundralla ole kauppoja. Värikäs puku on jokapäiväisessä käytössä.
”Kaupunkilaiset eivät ymmärrä kauneutta. Meidän on käytettävä voimaa tehdäksemme ainoa elämämme kauniiksi.”
”Käsityöt ovat myös terapiaa. Parhaat puikkoni ovat bambusta, kevyet. Kädet eivät väsy. Siperiassa lentokentillä joutuu odottamaan helikopteria parikin päivää, on paljon ihmisiä, lapset itkevät.”
Elokuvantekijä Anastasia Lapsui, 63, on kotoisin Jamalin niemimaalta, jota Karan meri ympäröi. Kahdeksanvuotiaaksi saakka hän asui kodassa eikä ollut koskaan nähnyt kylää eikä venäläisiä.
Hän puhelee vilkkaasti kuin sanafilmiä kelaten. 40-50 pakkasasteelta suojaa parhaiten poronnahka, karvat omaa paljasta ihoa vasten. Jos kylmä kuitenkin nipistää, talja äkkiä pois päältä, karvojen pikainen pöllytys lumessa ja ravistaminen samalla kun tuuli hieroo omaa ihoa. Sitten viimeistään on lämmin!
”Nykyisin tytöt ovat alkaneet laittaa kangasta turkiksen alle ja katsella Hollywood-filmejä. Hekin haluavat seurata muotia. He näkevät pitkiä jalkoja, hyviä hampaita, paljastettua rintaa eivätkä tiedä, onko se oikein vai väärin. Meidän kulttuurissamme vartalon keskiosa on lasta varten eikä kodassa saa olla alasti.”
Kohtalo vei elokuvantekijäksi
Kahdeksan vuotta koulua käytyään Anastasia-tyttö halusi jatkaa opiskelujaan. Äiti oli ehdottomasti vastaan. Olihan heillä tuhansia poroja ja vakaa toimeentulo. Vain köyhien on pakko lähteä muualle. Silloin perhe asui jo Ob-joen itäpuolella Nydan sovhoosissa.
”Mutta isä antoi luvan. Elämä muuttuu nyt niin nopeasti, vanhalla ja uudella on ero kuin maalla ja taivaalla, sinun on saatava hyvä koulutus, hän sanoi. Isän kanssa ostimme minulle venäläistyylisen puvun ja samanlaiset korkeakorkoiset kengät kuin opettajallani. Isä teki minulle puusta kapsäkin ja maalasi sen taivaansiniseksi.”
”Äiti itki. En tiedä teinkö ison virheen kun lähdin jatkamaan. Monet ystäväni elävät nyt tundralla porojen kanssa ja heilläkin on hyvä elämä.”
Anastasia Lapsuista tuli toimittaja. Hän oli 20 vuotta Jamalin alueen radiokomiteassa toimituspäällikkönä vastaten alkuperäiskansojen asioista ja maataloudesta. Sitten hän toimi kuusi vuotta moskovalaisen alkuperäiskansojen aikakauslehden kirjeenvaihtajana.
Vuonna 1989 häntä pyydettiin avuksi suomalaiselle elokuvantekijälle, joka oli tekemässä nenetseistä dokumenttifilmiä. Heti kun Anastasia Lapsui Salehardin Termok-hotellin aulassa näki Markku Lehmuskallion, hän tunsi: ”Tuo mies on minun kansaani.” Tosiasiat olivat kyllä vastaan. Mies oli vanha, vakiintunut ja vieraasta maasta.
Toista filmiä tehdessään Lehmuskallio pyysi Lapsuita äänittäjäkseen. Haaste oli radio- ja lehtitoimittajalle uusi, eikä jäänyt ainoaksi.
Vuonna 1990 hän muutti Lehmuskallion matkassa, yhden laukun kanssa, Lapinlahdenkadun asuntoon. Laukussa olivat hänen amulettinsa: rakkailta ihmisiltä saatuja kuvia ja esineitä. Niiden kanssa paimentolaisnainen voi leiriytyä missä vain.
Venäjä on minun maani
Vuosien mittaan pieni koti on käynyt ahtaaksi. Tavaraa on katosta lattiaan. Keittiössä on Markku Lehmuskallion Anastasiasta tekemiä puuveistoksia. Yhdessä tämä ui vakaana vesilintuna. Toisessa pieni nainen levittää kätensä apposen auki.
”Katso miten onnellinen tämä nainen on. Tämä on minun maailmani, olen näin suuri! Toisella puolella rajattomasti lunta, eläimiä, tuulta – ja toisella myös! Välillä tuntuu ahtaalta täällä, kaipaan Siperiaan.”
”Venäjällä olen ihan erilainen kuin Suomessa”, hän sanoo sitten yhtäkkiä.
”Suomessa naiset eivät välitä siitä miltä näyttävät. He kiirehtivät reppu selässä, kaikilla on samanlaiset, samasta kaupasta ostetut vaatteet. Elokuvan ensi-illat ovat täällä ihan erilaisia kuin Venäjällä. Mutta se, pukeutuminen ja meikkaaminen, ei ole suomalaisnaisille ongelma.” Hetken mietittyään hän lisää: ”Niin on parempi.”
”Venäjällä minulla on kaikkea mitä jokaisella naisella on oltava, kynsilakkaa, huulipunaa. Venäjällä käytän kultakoruja – Suomessa hopeaa – ja timantteja päivälläkin ja minulla on minkkiturkki. Venäjällä on hyvin tärkeää se miltä näyttää, tärkeät ovet eivät avaudu ellei ole hyvin laitettu. Missään päin maailmaa ei pidetä köyhistä ihmisistä.”
”Markku ei halua että meikkaan täällä. Mutta Venäjä on minun maani ja siellä olen omalla tyylilläni.”
Suomi rahoittaa nenetsifilmejä
Myös Suomeen muuttaminen on ollut iso askel, eikä Lapsui lakkaa kyselemästä sen oikeutusta. Kuka tietää? Yksi askel johtaa toiseen, ja tulevaisuus on aina tuntematon. Monet maanmiehet paheksuivat hänen muuttoaan. Salehardiin jäi poika ja kolme pojanpoikaa.
Ja kuitenkin.
”Nenetsinainen seuraa miestä. Ja pieni Suomi rahoittaa nenetsifilmien tekemistä, olemme saaneet rahoituksen kaikkiin projekteihimme. Markku voi asua kodassa neljä kuukautta yhteen menoon. Vain hänen kamerallaan voi tehdä hyviä filmejä nenetsien elämästä.”
Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio ovat tehneet yhdessä jo 11 elokuvaa. Anastasia tekee käsikirjoitukset, Markku tai hänen poikansa Johannes kuvaa. Yhdessä on tehty monta hauskaa matkaa tundralla, pörrätty moottorikelkalla lumisessa universumissa tai kuunneltu hyttysiä loputtomassa valossa.
Nenetsien keskuudessa elokuvat ovat olleet suurtapauksia. Nyt Seitsemän laulua tundralla leviää myös kasetteina, joita katsellaan generaattoritelevisioilla poronnahoista tehdyissä, saamelaisten kotia huomattavasti suuremmissa ja vankemmissa majoissa.
Uusin filmi, Helsingin DocPoint -festivaalilla tammikuussa näytetty Saamelainen, kertoo nykypäivän saamelaisista. Tekijät kävivät filmin ensiesityksessä Inarissa. He vähän pelkäsivät mitä saamelaiset sanoisivat, ovathan useimmat elokuvan tosi-ihmiset enää osittain saamelaisia. Saamelaiskansan kohtalo näyttäytyy samana kuin pienen porolauman, joka ajan myötä väistämättä sulautuu isompaan tokkaan.
Kuulemma saamelaisaktivistitkin olivat filmin hyväksyneet.
Tundran nainen hymyilee vain
Nenetsejä on nykyään noin 40 000. Heistä suuri osa – ”parhaat”, kuten Anastasia Lapsui sanoo – elävät edelleen tundralla poroineen.
Lapsuin mukaan he elävät kovaa mutta hyvää elämää. Turhanpäiväisiin ajatuksiin ja joutaviin riitoihin ei ole aikaa. Paukkupakkanen ja keskinäinen riippuvuus pitävät ihmiset aisoissa.
”Rikkaissa maissa ihmisillä on aikaa istuskella ja filosofoida, olla tyytymättömiä ja miettiä miten maailmaa on muutettava. Kaupungit synnyttävät rikollisuutta, meille se on tuntematonta”
Hän alkaa taas puhua nenetsinaisista. Naisen tehtävänä on odottaa kodassa, että mies palaa metsältä, kalasta tai porosta, ja ottaa mies hymyillen vastaan kuin sankari, vaikka hänen rekensä olisi tyhjä tai hän tulisi juopuneena toisen naisen luota. Naisen tulee hoitaa lapset ja koirat, tehdä ruokaa, käsitellä nahat, valmistaa vaatteet ja varusteet, pitää tulta.
”Naisella on kaikki vastuu ja koska vain hän voi luoda uutta elämää, hänen asemansa on korkea. Nenetsinainen on puoliksi jumala, mieskin on hänen lapsensa. Naisen tulee luoda hyvä ilmapiiri kotaan ja koko maahan. Jos nainen ei sitä tee, mies palaa sinne missä hänen on ollut hauskempi olla.”
Jos nainen ei saa lapsia, ja muutenkin, mies voi ottaa hänen rinnalleen toisen vaimon. Tai oikeastaan vanheneva vaimo itse alkaa puuhata toista vaimoa, avukseen kotatöitä tekemään. Vuosien vieriessä saattaa sitten tulokaskin tarvita apua, ja kotaan tulee kolmas vaimo. Nuorimman vaimon asema on aina raskain, kuten Suomessa ennen miniän anoppilassa.
”Me nenetsit olemme avoimia ja puhumme kaikesta, seksistäkin. Laulamme rakkaudesta, annamme toisillemme lahjoja ja suutelemme toisiamme. Meillä ei ole salaisuuksia.”
Tekoja turhan puheen sijaan
Nenetsien tulevaisuuteen Lapsui suhtautuu ”realistisesti”. Elämä voi 50 vuodessa muuttua rajusti. Jamalin alueen hallintokaupunkiin Salehardiin on jo tullut autoja.
”Kun ihmiset alkavat asua kylissä, ei enää tarvita omaa kieltä. Oman kielen menettäminen on ongelma. Meistä ei koskaan tule venäläisiä, emmekä ole enää nenetsejä. Keitä me olemme?”
”On hyvä, jos muutoksen myötä ihmiset saavat hyvän työn ja ammatin. Mutta monella ei ole hyvää ammattia eikä koulutusta, monet juovat.”
”Oman kulttuurimme ylläpitäminen merkitsee porojen ja maan pitämistä. Mutta maamme on rikas, maassa on paljon öljyä ja kaasua. Olemme myös Venäjän kansalaisia, ja valtio tarvitsee rahaa öljystä. Poroalueille vedetään öljyputkia ja putken viereen nousee kyliä.”
Lapsui kertoo olleensa nuorena poliittisesti aktiivinen, pyrkineensä vaikuttamaan. Hän pani koko sielunsa puheenvuoroihinsa. Valtiokin satsasi paljon suurten kokousten järjestämiseen.
”Eikä niillä ollut mitään vaikutusta! Vain savuna ilmaan haihtunutta puhetta. Parempi on auttaa konkreettisesti yhtä ihmistä, nälkäistä lasta, nuorta äitiä. Enää en usko puheeseen. Mikä kodassa muuttuu puhumisesta? Parempi on luoda elämää, hoitaa maata ja poroja.”
”Ne jotka punaisten pöytien takaa puhuvat nenetsikulttuurin säilyttämisestä eivät itse elä sen mukaan. He lentävät kerran vuodessa helikopterilla tundralle. Todellisen elämän luovat naiset, jotka istuvat tiipiissä.”
”Sitä paitsi ihmistä johdattaa hänen oma sielunsa. Henki on ihmisen herra ja hallitus. Mitä siis toimittaa puhua toiselle? Parhaissa elokuvissakin puhutaan vähän.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 03/2007