Garifunarumpalit odottavat garifuna-päivän juhlallisuuksien alkamista. (Kuvaaja: Larissa Bruun)
Buiti binaf! Hyvää huomenta! Kreolienglannin keskellä kuuluvat garifunankieliset tervehdykset.
Orinocon kylän laiturilla on parin päivän ajan kiireistä. Vieraita saapuu tasaisena virtana erikokoisten ja -näköisten veneiden kyydissä. Pari poliisiakin on poikkeuksellisesti komennettu paikalle vahtia pitämään.
Vajaan parin tuhannen asukkaan Orinoco isännöi viikon ajan marraskuista garifunien kansallisjuhlaa, joka huipentuu 19. marraskuuta vietettävään garifunien päivään. Päivää on juhlittu vasta vuodesta 1994.
Yksi garifuna-päivän ohjelmanumeroista on näytellä garifunien saapuminen uudelle kotiseudulleen. Rummuilla, työkaluilla, ruokabanaanilla ja kassavalla täytetyt kanootit saapuvat juhlapaikalle. Näin esi-isien oletetaan varustautuneen muuttoaan varten.
Orinocossa kunniatehtävän saanut viisikko on ennen juhla-aamun esitystään ottanut rohkaisuryyppyjä. Yleisö saa laiturilla jännittää tipahtaako joku kanootista.
Kylä täyttyy vieraista
Kanoottikuskien erityistehtävä on myös vastaanottaa eri puolilta Atlantin rannikkoa saapuvat vieraat, joista iso osa tulee Bluefieldsin kaupungista. Ehtiäkseen aamulla alkaviin juhlallisuuksiin täyteen puristettu Río Escondido -paatti on lähtenyt Bluefieldsista jo aamuneljältä.
garifuna2.jpg Hondurasin kansallista garifunabalettia tanssitaan garifunajuhlilla. (Kuvaaja: Larissa Bruun)
Yhden päivän ajan Orinocossa on enemmän kyläilijöitä kuin asukkaita. Huhujen mukaan kylässä ei ole yhtään taloa, jonka varavuodepaikat eivät olisi sukulaisten tai muiden vieraiden käytössä.
Kun vieraat ovat saapuneet, alkaa päivä jumalanpalveluksella anglikaanisessa kirkossa. Sieltä kyläläiset siirtyvät juhlakulkueena kirkolta koulun pihalle, jonne on rakennettu juhlalava.
Lavalla pidetään tietenkin puheita. Lausuupa juhlan kuningattareksi valittu Zinie Gonzaleskin pari sanaa. Nicaraguan kansallislaulu lauletaan garifunaksi. Tähtivieraat tulevat Hondurasista: garifuna-kansallisbaletti ja Black Men Soul -yhtye.
Paikallisista kyvyistä kootun suositun tanssiryhmän Spirit Dancersin esitys ei puolestaan mene ihan putkeen. Osaa ryhmän jäsenistä ei löydy mistään, kun tanssijoiden on määrä esiintyä.
garifuna3.jpg Zinie Gonzalez on valittu Garifunapäivän kuningattareksi. (Kuvaaja: Larissa Bruun)
Nicaraguan garifunajärjestön puheenjohtaja Kensy Sambola pitää garifuna-päivää ennen kaikkea maan garifunien yhdistäjänä. Päivä onkin paras mahdollinen syy tulla kotipaikkakunnalle sukuloimaan.
Juhlivassa joukossa näkyy myös pari turistia. ”Uskomme, että päivä voisi houkutella myös turisteja. Kunnan prioriteettien listalla tuntuu kuitenkin nyt olevan aivan muunlaisia hankkeita kuin turismin edistäminen – esimerkiksi suuret monokulttuuriviljelmät”, Sambola pohtii.
Hierarkian alimmalla askelmalla
Garifunien rantautuessa Nicaraguaan 1880-luvulla Karibian rannikko oli jo viiden muun etnisen ryhmän asuinaluetta. Viimeisinä rannikolle saapuneet garifunat joutuivat etnisessä hierarkiassa heikoille.
”Garifuna pystyi korkeintaan olemaan kotiapulainen, opettaja tai sairaanhoitaja. Muita töitä ei annettu ja äidinkielen käyttö oli lähes mahdottomuus”, Sambola kuvaa.
Nykyisin Nicaraguassa arvioidaan elävän ainoastaan 1 500-3 000 garifunaa. Koska garifuna-identiteettiä ei Nicaraguassa arvostettu, garifunat omaksuivat ajan mittaan kreoliengannin ja -identiteetin mustilta kreoleilta. Garifunat alkoivat jopa kutsua itseään kreoleiksi.
Syrjinän seurauksena garifunat menettivät kielensä lisäksi ison osan afrikkalaisperäisestä musiikkiperinteestään, tansseistaan ja hengellisistä seremonioistaan.
Ensimmäisen kerran Nicaraguan hallitus tunnusti garifunat 1980-luvulla vasemmistolaisten sandinistien vallan aikana. Tuolloin kieltä ja kulttuuria lähdettiin myös elvyttämään. Muutenkin yhteisö muistaa sandinistiaikaa hyvällä: kylä sai koulun, sähköt ja terveydenhuoltopalvelut. Nämä projektit päättyivät kuitenkin kuin seinään, kun hallitus vaihtui vuonna 1990.
1980-luvun sisällissodan aikana monet garifunat joutuivat pakenemaan sandinistimyönteisenä tunnetusta Orinocosta. Myös tämä vaikutti yhteisön pirstaloitumiseen.
”Joukkomme kasvaa nyt päivä päivältä. Ihmiset eivät enää pelkää kutsua itseään garifuniksi. Monet pyytävät meitä kutsumaan heidät mukaan, kun järjestämme tapahtumia”, Sambola kertoo.
Osa maailmanperintöä
Garifunakulttuurin elvyttäminen käynnistyi kunnolla 1990-luvun puolivälissä norjalaisen kehitysyhteistyön tukemana. Nicaraguan garifunat perustivat oman järjestönsä ja liittyivät vuonna 1997 Keski-Amerikan mustien kattojärjestöön ONECA:an.
”ONECA:ssa pääsimme tutustumaan Keski-Amerikan muihin garifuniin”, Sambola toteaa.
Garifunat tekivät 1990-luvun lopussa hakemuksen UNESCO:lle garifuna-kielen ja -kulttuurin julistamisesta osaksi aineettomien maailmanperintökohteitten listaa.
Vuonna 2001 garifunien kieli, tanssi ja musiikki julistettiin yhdeksi yhdeksästätoista aineettomasta maailmaperintökohteesta.
”Julistus on saanut hallituksen huomaamaan meidät”, Sambola iloitsee.
Vuonna 2005 Nicaragua isännöi ensimmäistä garifunien huippukokousta, johon osallistui valtionpäämiehiä useasta Karibian ja Keski-Amerikan maasta. Juuri tuossa kokouksessa Nicaraguan garifunat esittivät, että heidän marraskuussa vuosittain juhlistamalle garifuna-päivälle annettaisiin virallinen asema.
”Minua pyydettiin pitämään kokouksessa puhe, enkä tosiaankaan sanonut mitään kaunista”, Sambola kertoo. Hänen mukaansa hallituksen tarkoituksena oli kokouksen varjolla edistää omia intressejään alueen päämiesten kanssa. ”Ilmoitin, ettei hallitus voi pelleillä kanssamme.”
Tukea naapurista
Garifuna-kulttuurin elvytysprojekti on keskittynyt lähinnä kieleen. Orinocon koulussa ala-asteikäisille on opetettu garifunaa pari tuntia viikossa 1980-luvulta lähtien. Ensimmäisen kurssin opettajat tulivat Hondurasista. Kurssin priimukseksi selviytynyt Wesley López sai opettajan pestin 20-vuotiaana.
”Kieli on yksi tärkeimpiä kulttuurin osa-alueita”, López sanoo. ”Tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin vain ala-asteopetusta, jos haluamme oikeasti aktivoida kielen.”
Naapurimaista erityisesti Hondurasin garifunilla on ollut tärkeä rooli kielen, musiikin ja tanssiperinteiden välittäjänä. Orinocossa esiintyneen Black Men Soul -yhtyeen César Rochez kertoo, että ryhmä on tukenut nicaragualaisia siskojaan ja veljiään kuuden vuoden ajan. ”Jopa Hondurasissa, jossa muodostamme kuusi prosenttia väestöstä, kielemme, kulttuurimme ja minuutemme ovat uhattuja.”
garifuna4.jpg Hondurasin kansallinen garifunabaletti on yksi juhlan pääesiintyjistä. (Kuvaaja: Larissa Bruun)
Black Men Soul -yhtyeen jäsenille on Hondurasissa nyt myönnetty virallinen tittelikin: Hondurasin kulttuurilähettiläät.
Nicaraguan garifunien toivo 1980-luvun edistysten paluusta heräsi, kun sandinistit ja presidentti Daniel Ortega voittivat vaalit marraskuussa
”Orinocossa juhlittiin sandinistien voittoa kaksi päivää. Yhteisö uskoo, ettei Daniel tule unohtamaan heitä”, Sambola sanoo.
”Meidän täytyy myös käyttää hyväksemme huippukokouksesta saamaamme kokemusta. Perinteisten ja uusien elinkeinojen elvyttämiseen täytyy panostaa. Tässä olemme samalla viivalla yhteisöissä asuvien kreolien ja muiden marginaalissa elävien etnisten ryhmien kanssa”, Sambola pohtii.
Orinocosta on vaikea löytää töitä. Ulkomailla ja risteilyveneillä työskenteleviltä sukulaisilta saadut rahalähetykset tuovat kuitenkin monen kyläläisen taloudelliseen tilanteeseen helpotusta.
Illalla Black Men Soulin konsertin päätyttyä Orinoco jatkaa juhlintaa yhdessä paikkakunnan harvoista sähköistetyistä taloista. Karibian rytmit ja englannin- ja espanjankielinen diskomusiikki pauhaavat generaattorin voimalla.
Hiki virtaa, tanssilattialla on täyttä. Juomavaihtoehtoina on kylmää nicaragualaista olutta tai perinteistä garifunien maissiviinaa kususaa. Juhlan kunniaksi siihen on laitettu mausteeksi lääkeyrttejä.
Juoman ohella tarjolla on hondurasilaisvieraiden tuomaa ”garifuna-ruokaa” – kassavajuuresta tehtyjä ja valkosipulilla maustettuja naksuja. Hondurasilaisten garifunien parissa kysyntä ylittää jo kuulemma tarjonnan.
Taustalla joku innostuu harjoittelemaan garifunaa: ”Buiti gúñou!” Hyvää yötä!
Garifunat
Garifunat ovat 1600-luvulla haaksirikkoutuneelta orja-alukselta Pienten Antillien Saint Vincentin saarelle pelastautuneiden jälkeläisiä. Nykyisestä Nigeriasta lähtöisin olleet afrikkalaiset sekoittuivat pikkuhiljaa Saint Vincentin saarella asuneen intiaaniväestön kanssa. Heistä muodostui yksi Amerikan mantereen ensimmäisiä, monia ominaispiirteitä säilyttäneitä mustia alkuperäisväestöjä.
Versaillen sopimuksessa 1782 britit saivat haltuunsa Saint Vincentin saaren. Garifunat vastustivat voimakkaasti brittejä, ja heidät häädettiin 1700-luvun lopulla Hondurasiin. Myöhemmin garifunat asettuivat Belizeen, Guatemalaan ja Nicaraguaan.
Nicaraguaan joukko garifunia saapui 1880-luvulla.
Laguna de Perlasin kuntaan kuuluvaa Orinocoa kutsutaan usein Nicaraguan garifunien pääkaupungiksi. Garifunat perustivat Orinocon laguunin poukamaan 1900-luvun alkupuolella.
Sujuu kuin tanssi
Garifunien amerikkalaishenkinen musiikki ja tanssi ovat jo vakiintunut villitys Nicaraguan Moskiittorannikolla. Radio väännetään kovemmalle, kun jokin garifunien puntarock-kappaleista pyörähtää käyntiin. Illanvietoissa tanssilattiat tukkeutuvat samasta syystä. Sisämaassakin moni tuntee tämän pienen vähemmistön musiikin ja energiaa säästelemättömät koreografiat.
Garifunakulttuurin suosio on kuitenkin uusi ilmiö. Vaikka kansa on asunut Nicaraguassa satakunta vuotta, se ei ole suinkaan aina ”rokannut” siellä.
Garifunien saapuessa Hondurasista Moskiittorannikolle alueella asui jo useita etnisiä ryhmiä. Kilpailu eri kansojen välillä johti viimeisenä saapuneiden kovaan syrjintään.
Garifunien ainoaksi selviytymiskeinoksi jäi yrittää salata alkuperänsä ja sulautua kreolien valtaväestöön. 1900-luvun kuluessa garifunat menettivätkin valtaosan kulttuuristaan, muun muassa kielen, uskontojärjestelmän ja rikkaan tanssiperinteen.
”Garifunakulttuurin uusi elvytys alkoi 1990-luvulla norjalaisten kehitysyhteistyöhankkeiden ja Hondurasin garifunien vetämien workshopien avulla”, kertoo 24-vuotias Yolanda. Hän löysi monen garifunan tavoin perinteiset tanssit suosikikseen elvytysteemojen joukosta.
”Tanssi on Karibialla todella iso asia. Garifunille on tärkeää, että meillä on näyttää jotain, mitä muilla ei ole”, Yolanda selittää tanssin ylivoimaista suosiota ja nousua garifunakulttuurin uudeksi lippulaivaksi Nicaraguassa.
Tanssilla on suuri merkitys garifunat muista etnisistä ryhmistä erottavana tekijänä, mutta toisaalta se vahvistaa myös yhteisön sisäistä yhteenkuuluvuutta.
”Nicaraguan garifunat olivat aiemmin historiastaan epätietoisia, mutta nyt voimme kiinnittyä tanssissa perinteeseemme”, Yolanda kiteyttää.
Tanssien liikekielessä näkyvätkin uudestaan entisaikojen sadonkorjuun toimet, kassavan jauhaminen ja esi-isien henkien kiittäminen metsästysonnesta. Uusiakin liikkeitä esimerkiksi reggaen puolelta yhdistellään koreografioihin ennakkoluulottomasti. Garifunaryhmää katsellessa vakuuttuu siitä, että afrorummun tahtiin tanssivissa kehoissa on valtava voima luoda siltoja menneen, nykyhetken ja tulevan välille.
Tanssiminen on aina liikettä tilassa, eräänlaista paikan haltuunottoa. Nykypäivän Moskiittorannikon etnisten valtasuhteiden tarkastelu osoittaa, että garifunatanssien suosio on auttanut garifunakulttuuria ottamaan haltuun omaa tilaa myös tanssiestradien ulkopuolella. Omiin perinteisiin tutustuminen ja etnisen itsetiedostamisen kasvu on raivannut garifunille viime vuosina uutta tilaa rannikon yhteiskunnallisen vaikuttamisen areenoilla, kuten paikallispolitiikassa. Onpa väläytelty ideaa jopa garifuna-puolueen perustamisesta.
Kun kymmenkunta vuotta sitten Nicaraguan garifuna ei tiennyt mitä olla garifuna varsinaisesti tarkoitti, tänään on toisin. Esityksessään afrorumpujen tahtiin lantioniskuilla näkymättömän vastustajan kanssa hymysuin ”ottelevat” tanssijat todistavat, että kulttuuristaan ylpeä garifuna on Nicaraguassa jäädäkseen.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 03/2007