Tapaninpäivän tsunami iski myös Sambiaan, vaikka täällä ollaankin yli kilometrin korkeudessa keskellä sisä-Afrikkaa. Uhrilukuihin tulisi lisätä ainakin ne sambialaiset, jotka kuolevat siksi, ettei kotikylän klinikalla ole lääkkeitä.
Erään G7-maan kehitysapuvirastossa työskentelevä tuttuni odotteli pitkään miljoonien dollarien apupakettia, jolla hänen oli määrä hankkia muun muassa aids- ja malarialääkkeitä syrjäseutujen klinikoille. Joululomien jälkeen kotimaasta kerrottiin, että jo luvatut rahat suunnataankin Aasiaan. ”Tässä on nyt pakko priorisoida”, pääkonttorista kerrottiin.
Mikä on rikkaiden maiden viesti Afrikalle, jossa yksin malaria tappaa joka kuukausi noin 150 000 lasta? Jos haluatte apua, ei riitä, että te kuolette hoidettavissa oleviin sairauksiin tai elätte äärimmäisessä köyhyydessä? Kukkaronnyörit aukeavat vain niille, jotka sattuvat kuolemaan tv-kameroiden edessä Hollywood-tehosteen näköisessä katastrofissa, rinnallaan paljon rikkaiden maiden kansalaisia?
Toki tsunamin uhreja – niin köyhiä kuin rikkaita – pitää auttaa, vaikka muuallakin on kärsimystä. Siinäkään ei ole mitään pahaa, että suuri yleisö Euroopassa kokee katastrofin omakohtaisemmin, kun uhrien joukossa on oman maan kansalaisia.
Henkilökohtaiset tuntemukset eivät kuitenkaan saisi vaikuttaa poliitikkojen päätöksiin avusta ja kehityspolitiikasta. Köyhiä maita on kohdeltava tasavertaisesti: jos rikkaat maat ovat valmiit kaivamaan kuvettaan tsunamin iskiessä, myös muita hädänalaisia on autettava.
Esimerkiksi köyhien maiden velkaongelmaa ei pitäisi hoitaa katastrofin näyttävyyden perusteella. Sambiassa on kampanjoitu velkaongelmaan puuttumisen puolesta jo vuosia, sillä leijonanosa maan budjetista tärvääntyy velanhoitokuluihin. Siihen menee enemmän rahaa kuin opetukseen ja terveydenhuoltoon yhteensä, ja joinakin vuosina Sambia on maksanut velanhoitokuluina pohjoiseen enemmän rahaa kuin se on vastaanottanut kehitysapua.
Lääkkeeksi tarjottu HIPC-velanhoito-ohjelma on pian läpäisty ja sen riittämättömyys on selvää jokaiselle, mutta velkojat ovat kieltäytyneet tekemästä siihen muutoksia. Sambialta on vaadittu HIPC-ohjelman ehtona muun muassa sitä, ettei valtion palkkabudjettia kasvateta palkkaamalla uusia opettajia aidsiin kuolleiden tilalle. Niinpä maassa on samaan aikaan huutava opettajapula ja noin 12 000 työtöntä opettajaa.
Entäs tsunamin riepottelemat maat? Niiden velanmaksu jäädytettiin vuodeksi ilman ehtoja, jotta ne pystyisivät keskittymään uhrien auttamiseen ja jälleenrakentamiseen. Päätös syntyi pikavauhtia, vaikkeivät kaikki maat edes haluneet velanmaksun jäädyttämistä.
Tsunamin uhreille pikavauhtia luvattu massiivinen apu osoittaa, että rahat köyhyyden poistamiseen ovat olemassa. Tarvitaan vain poliittista tahtoa, joten nyt täytyy pitää huolta siitä, että tsunamin aikaansaama myötätunnon aalto pyyhkäisee myös Afrikan yli.
Tässä kuussa Lontooseen kokoontuvilla G7-mailla on mahdollisuus osoittaa, ettei apupäätöksiä tehdä pelkästään televisiokuvien näyttävyyden perusteella: Britannia aikoo ehdottaa G7-maille köyhimpien kehitysmaiden kestämättömien velkojen perumista. Jos haluat auttaa tsunamin sambialaisia uhreja, lähetä G7-päättäjille kortti tai sähköposti osoitteessa www.jubileedebtcampaign.org.uk.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005