Tämän syksyn aihe on globalisaatio, julistivat tulevien tietokirjojen katsaukset puolisen vuotta sitten. Useat kustantamot olivat päättäneet julkaista talouden maapalloistumista käsittelevää kirjallisuutta – hyvä ajoitus, kun katsoo, kuinka vilkasta mutta toisaalta yksipuolista julkinen keskustelu aiheesta on ollut.

Kirjojen perusteella näyttää siltä, että globalisaation vastustajaksi ei taida itseään määritellä nykyisin juuri kukaan, mutta vaihtoehtoisen globalisaation haku on kovaa. Tätä käsitepeliä tärkeämpää on kuitenkin hahmottaa, mitä globalisaatiolla tarkoitetaan – jos määritelmä on selvä, ilmiöön pitäisi voida ottaa myös kielteinen kanta.

Globalisaation merkitystä voi lähteä hakemaan David Heldin ja Anthony McGrew’n kirjasta Globalization/anti-globalization, joka on juuri ilmestymässä suomeksi. Lyhyeen ja kompaktiin kirjaan on pakattu analyysi lähes kaikesta globalisaatioon liittyvästä. Ilmiötä lähestytään määritelmän kannalta: millä perustein voidaan väittää, että globalisaatio on todellisuutta? Analyysi jatkuu kansallisten kulttuurien rapautumista koskevan huolen käsittelyllä, päästen sitä kautta talouteen, globalisaation ”kovaan ytimeen”.

Globalisaatioon tyytymättömiä on maailma täynnä, ja monia globalisaatiokritiikki hämmentää juuri kriitikoiden moninaisten lähtökohtien vuoksi. Kirjassa asetetaan yhteyteensä globalisaatiokantojen kirjo uusliberaaleista reformoijiin ja protektionisteista radikaaleihin. Luokittelut helpottavat laajan asian ymmärtämistä, vaikkakin välillä ideologiat tuntuvat istuvan lokeroihinsa turhankin mutkattomasti.

Kirjoittajat itse vaativat ”globaalia sosiaalidemokratiaa”. Globalisaation ongelmien ratkaisut löytyisivät näin ollen keskeisten globaalien instituutioiden uudistamisesta. Kirjoittajat toki tuntevat myös projektinsa ongelmat: kansainvälisetkin järjestöt heijastavat vallitsevia valtasuhteita, kun haaste olisi juuri näiden valtasuhteiden oikaiseminen. Aivan oikein, ja siksi radikaalien mielipiteilläkin pitäisi olla käyttöä muutenkin kuin nelikentän täytteinä.
 

Ongelma ja sen ratkaisu

Heldin ja McGrew’n analyysi tuo esiin, että globalisaation ongelma voidaan määritellä hyvin monella tavalla – ja tarjotut ratkaisut ovat ongelman mukaisia. Hyvin usein esillä onkin kansallinen näkökulma, ”meidän” pärjäämisemme uudella tavalla jäsentyvässä talouskilpailussa. Hyvästä esimerkistä käy Elina Grundströmin toimittama kirja Globalisaation portinvartijat. Kirja on Suomen itsenäisyyden juhlarahaston rahoittama ja globalisaation ongelmat vastaavan sinivalkoisia.

Kirjassa jäsennetään globaalia taloutta keskittymällä yritysten ostotoiminnan systematiikkaan. Avainasemassa globaalitaloudessa ei nimittäin olekaan enää vienti vaan tuonti ja sen taitava organisointi. Tämän ovat suomalaisia aiemmin oivaltaneet ulkomaiset ketjuyritykset, jotka nyt tehokkuutensa avulla napsivat kotimaisia pikkufirmoja markkinoilta.

Kirjoittajien mukaan Suomessa olisi toimittava ajoissa ja ryhdyttävä organisoimaan yrityksiä ulkomaisen mallin mukaan globaalisti tehokkaiksi alihankintaketjuiksi. Kadonnut teollisuustuotanto ei palaa Suomeen, eivätkä yritykset pärjää nykymaailmassa hankkimalla tuotteita umpimähkään. Kirjoittajat laskevat, että hyvin organisoidulla ostotoiminnalla Suomeen voidaan saada jäämään 70-80 prosenttia tuotteen arvosta.

Mikään ratkaisu globaaliin epätasa-arvoon ei tietenkään ole kyseessä. Päinvastoin, tätä markkinoinnin ja valmistuksen arvon epäsuhtaa pidetään usein nimenomaan globalisaation ongelmana, ei sen ratkaisuna.

Toki globalisaatiota voi jäsentää myös Suomen kannalta. Mutta ylioptimismia on ilmassa, kun kirjassa vakuutellaan tuotannon eettisten ongelmien ratkeavan, kunhan suuryritykset tuntevat alihankkijansa paremmin. Globalisaation etiikkaan on parasta hakea painavampia keinoja.
 

Politiikalle on tilaa

Kriittisen globalisaatiokeskustelun jatkuvasti toistuva teesi on, että globalisaatiolla ei ole vain yhtä mallia. Vaihtoehtoja on ja niistä täytyy voida puhua. Teesin voi toki esittää hyvin monella tavalla. Keskenään erilaisia vaihtoehtoja voi lukea esimerkiksi monipuolisesta suomalaisesta Talouden demokratia -kirjasta ja Maailmanpankin pääekonomistinakin toimineen Joseph Stiglitzin teoksesta Globalisaation sivutuotteet.

Suuri osa Talouden demokratian kirjoittajista suhtautuu kriittisesti koko talousjärjestelmään siinä missä professori Stiglitz vannoo markkinoiden ja talouskasvun nimeen – kunhan ne suunnitellaan oikein. Yhteistä kuitenkin on demokratian korostaminen.

Stiglitzin kirja on täyslaidallinen vasten IMF:n talouspolitiikkaa. Valuuttarahaston välttämättöminä esittämät talousohjelmat ovat hänen mukaansa johtaneet epävakauteen ja talousromahduksiin ympäri maailmaa. Ohjelmien taustalla olevia teorioita hän ei pidä tieteellisestikään uskottavina, saati demokraattisina.

Käsittely on mielenkiintoista kahdestakin syystä. Ensinkin Stiglitz on itse katsonut tapahtumia vallan huipulta. Harva on tottunut pitämään Stiglitzin Maailmanpankkia näin kovasti erimieliseltä IMF:n kanssa. Toiseksi Stiglitz katsoo globalisaatiota harvinaisesta näkökulmasta, nimittäin erityisesti siirtymätalouksien kautta. Globalisaatiokeskusteluun ei Suomessa ole useinkaan liitetty vaikkapa sellaista avainkysymystä kuten ”kuka menetti Venäjän”.

Stiglitz muistuttaa jatkuvasti, että talous on olemassa hyvinvointia varten. Siksi korkea työttömyys on liian kova hinta talousuudistuksista, eivätkä levottomuudet ole kenenkään etu. Jotain hälyttävää siinä on, että tarvitaan taloustieteen nobelisti muistuttamaan, ettei talous ole inhimillistä kärsimystä oikeuttava itseisarvo.
 

Talous ja valta

Laajoja ilmiöitä on hyvä jäsentää myös paikallisemmin. Talouden demokratiassa tutkitaan esimerkiksi Intian maaseudun tarjoamia ja kotimaisia esimerkkejä talousuudistusten vaikutuksista. Kirjan ruokaturvaan ja paikallisrahaan johdattavat tekstit myös muistuttavat, että talouden kansainvälistymiselle on saatava myös rajoja. Paikallisuus voi olla arvokasta ihan sinänsäkin.

Talouden demokratian erityinen ansio on, että se tarjoaa analyysin ja kritiikin ohella todellisia vaihtoehtoja. Oli puheena sitten sosiaalipolitiikka, energia tai aktivismiin sekoittuva reilu kauppa, kirjoittajat maalailevat mielenkiintoisia visioita, jotka ainakin pakottavat ilmoille kysymyksen ”miksi ei?”. Kun vaihtoehtojen merkitystä korostetaan, niitä täytyy myös olla tarjolla.

Kun huomataan, että tapoja järjestää taloutta on monia, nousee vastaan vallan ongelma. Kuka saa päättää taloudellisen toiminnan sisällöstä? Demokratian ja talouden ei aina tarvitse olla tukkanuottasilla. Stiglitzinkin mukaan monet kehitysmaiden taloustieteilijät ovat ennakoineet IMF:n ohjelmien tuhoisat seuraukset täysin oikein – heitä ei vain ole haluttu kuunnella.

Globaalin vallan analyysi monipuolistuu, kunhan suomennos Michael Hardtin ja Antonio Negrin kirjasta Imperiumi näkee päivänvalon. Hardt ja Negri ovat monelle nykyaktivistille keskeisiä teoreetikkoja, jotka selittävät maailmaa vallan ja sen vastarinnan kamppailuna. Heille nykyinen valta ei ole vain talousinstituutioiden tai johtavien valtioiden valtaa, vaan monimutkaisempi verkostoitunut valta, joka ei palaudu yksiselitteisiin keskuksiin. Ajat ovat muuttuneet teollisuusyhteiskunnan jälkeen. Samalla tavalla globaali vastarinta on – ja sen pitääkin olla – keskuksetonta ja runsasäänistä ”moninaisuutta”.

Moninaisuudestahan globalisaatiokritiikissä on parhaimmillaan kyse: äänten runsaudesta yksiäänisen talousglobalisaation sijaan. Tätä runsautta suomalainen globalisaatiokirjallisuuskin varsin mukavasti osoittaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2005