”On vaikea sanoa, missä määrin elokuvani saavat aikaan muutosta, mutta jos muutoksella tarkoitetaan ajattelun ajattelemista, jotain on jo saavutettu”, sanoo dokumenttiohjaaja Anand Patwardhan.

Hänen yli kolmekymmenvuotisesta elokuvaurastaan järjestettiin retrospektiivi viime vuoden lopulla Brysselissä, ja ohjaaja itse saapui paikalle kertomaan työskentelystään.

Elokuvien lisäksi Patwardhanilla on takanaan pitkä ura kansalais- ja rauhanliikkeissä, ja niitä hänen filminsäkin usein käsittelevät.

”Mikrotasolla näen elokuvieni vaikutuksia näytöksien yleisökeskusteluissa ja saamissani kirjeissä. Olen jopa tavannut hindufundamentalisteja, jotka ovat filmini nähtyään myöntäneet poliitikkojen manipuloineen heidät väkivaltaisuuksiin.”

Patwardhanin palkitut dokumentit ovat herättäneet kiivasta keskustelua mutta myös suoranaista vihaa. Äärioikeistolaisten hindujen uhkailut saivat New Yorkin luonnonhistoriallisen museon hiljattain peruuttamaan filmin In the Name of God (1992) esityksen. Elokuva käsittelee pohjoisintialaisen Ayodhyan moskeijan tuhoamista.

Patwardhanin viimeisin työ on ydinasenationalismia kritisoiva War and Peace (2002). Pakistanin televisio esitti elokuvan useassa osassa, ja osien välillä väiteltiin ydinasevarustelusta. Intiassa filmi pääsi kaupalliseen elokuvateatterilevitykseen vasta oikeustaistelun jälkeen kesällä 2005.

Näkemykset vuoropuhelussa

Anand Patwardhan työskentelee pienellä kalustolla, ja se tekee elokuvien teknisestä ilmeestä välillä harrastelijamaisen. Katsojan mielenkiintoa pitääkin yllä kerronta, jossa eri näkemyksiä asetetaan vuoropuheluun. Elokuvia ei viihteellistetä erillisellä taustamusiikilla, vaan äänimaailma syntyy kuvauksen aikana. Se voi olla paikallismuusikoiden soittoa, liikenteen melua – tai tuulen suhinaa suojaamattomaan mikrofoniin.

Patwardhan on monissa filmeissään kertojana, mutta hän ei halua tuoda itseään esille sankarireportterina.

”Teen dokumentteja olosuhteiden pakosta, enkä pidä itseäni erityisen vakavana ihmisenä. Olen hindu ja haluan tuoda esille sen, että valtaosa meistä ei ole fundamentalisteja.”

Vaikka aiheet ovat vakavia, leikkisyys ja etenkin ironia pilkistävät siellä täällä esiin. Patwardhanilla on loistava kyky löytää fundamentalisteja, jotka ovat halukkaita puhumaan itsensä pussiin.

Patwardhan kertoo, että elokuvan tekeminen saattaa lähteä liikkeelle hyvin pienestä kimmokkeesta. A Narmada Diary (1995) sai alkunsa hänen kuvatessaan Narmada-joen patoamista vastustavaa väkivallatonta kansalaistoimintaa, koska tiedotusvälineet eivät tätä tehneet.

”Vasta myöhemmin sain idean elokuvasta.”

Filmille ikuistui kohtauksia muun muassa joen varrella asuvan alkuperäisväestön juhlista ja heidän keskusteluistaan patohanketta rahoittaneiden Maailmanpankin edustajien kanssa.

Elokuvassa esiintynyt salamurhattiin

Anand Patwardhan muistuttaa elokuvantekijän vastuusta kuvattavia kohtaan. Bombay Our City (1985) elokuvassa koditon nainen herjaa Patwardhania ja huutaa tämän tavoittelevan slummikuvauksillaan rahaa ja mainetta.

”On totta, että hyödyin kuvaustilanteesta häntä enemmän. Me dokumenttikuvaajat olemme tirkistelijöitä ja kutsumme yleisönkin siihen. Mielestäni oikeus dokumentoida muiden kurjuutta syntyy vain siitä, että ajattelee sen ikuistamisesta olevan hyötyä kuvattavalle.”

Patwardhan on vuorovaikutuksessa kuvattaviinsa: hän keskustelee heidän kanssaan, palaa näyttämään heille valmiin elokuvan ja antaa kopioita kansalaisryhmien käyttöön. Kuvattu kerjäläisnainenkin oli lopulta tyytyväinen siitä, että hänen kiukkunsa ja mielipiteensä jäivät

filmille.

Joskus elokuvalla voi olla järkyttäviä seurauksia. Elokuvassa In the Name of God paikallinen hindupappi Pujari Laldas puolustaa uskontojen rauhanomaista rinnakkaiseloa. Elokuvan julkaisun jälkeen hänet erotettiin tehtävästään ja lopuksi salamurhattiin.

”Pappi itse halusi esiintyä filmillä, mutta ilman sitä hän todennäköisesti eläisi edelleen”, toteaa Patwardhan. ”Mikäli sensuuri ei olisi estänyt filmini laajempaa levittämistä, Pujari Laldasista olisi todennäköisesti tullut niin kuuluista, ettei kukaan olisi uskaltanut kajota häneen. Nyt murha kuitattiin parilla rivillä sanomalehdessä.”

Toisaalta joissain tapauksissa pelkkä Patwardhanin kameraryhmän läsnäolo on suojellut mielenosoittajia – tai ainakin todistanut poliisiväkivaltaa.

”Tällaista Intiassa nyt vain on”

Kriitikot ovat sanoneet Patwardhanin joskus saarnaavan liikaa, ja esimerkiksi hänen Father, Son and Holy war elokuvansa (1994) romantisoitua matriarkaattinäkemystä on arvosteltu epähistorialliseksi.

Patwardhan sanoo kaikkien dokumenttiensa olevan jossain määrin fiktiota.

”Minuun on lyöty monia leimoja ja kutsuttu yksipuoliseksi. Ulkomailla asuvat intialaiset kysyvät usein, miksi annan kielteisen kuvan maastani. Olen eri mieltä heidän kanssaan. Minähän näytän miten kouluttamattomat ihmiset osaavat perustella kantojaan ja ajaa asioitaan; miten ystävällisesti he käyttäytyvät muitakin kuin oman ryhmänsä jäseniä kohtaan.”

Patwardhanin filmejä voi paikoin olla vaikea seurata ilman perustietoja Intiasta. Kerronnalle on leimallista kaoottisuus, tapahtumien, liikkeiden ja ihmisten paljous.

”Tällaista Intiassa nyt vain on. Harvoin siellä on ainoastaan yksi henkilö äänessä. Pidän laajakulman käytöstä juuri siksi, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu – joku voi sännätä keskusteluun yhtäkkiä”, Patwardhan selittää.

”War and Peace -elokuvan yksi kohtaus syntyi vahingossa. Olin puhumassa pakistanilaisten tyttökoululaisten kanssa ja huomasin, ettei kamera toiminut kunnolla. Jouduin kuvaamaan heitä kaikkia aivan umpimähkään, ja lopulta tästä eloisasta joukkokohtauksesta tuli filmin parhaita.”

Tällä hetkellä Patwardhan pitää taukoa elokuvien teosta ja kiertää keskustelemassa töistään ympäri maailmaa.

”En ole kovin hyvä markkinoinnissa. Filmin tekeminen on paljon helpompaa kuin sen levittäminen.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2006