Lokakuussa Belgian Gentissä järjestetty filmifestivaali tarjosi ainutlaatuisen Etelä-Afrikka-katselmuksen. Esillä oli elokuvia apartheidin puolesta ja vastaan, dokumentteja, musikaaleja, draamaa ja kaupallisia videoita.
Yksi varhaisimmista eteläafrikkalaisista elokuvista on Zulumaan valloituksesta kertova De Voortrekkers (1916). Valkoisen nationalismin propagandaklassikon teki Yhdysvalloista Etelä-Afrikkaan muuttanut I. W. Schlesinger, joka sai vaikutteita vuotta aikaisemmin valmistuneelta D. W. Griffithin Kansakunnan synnyltä. De Voortrekkersissä ”sivistyneet buurit ja britit taistelevat rinta rinnan barbaarisia laumoja vastaan”, tiivistää eteläafrikkalainen tutkija Keyan Tomaselli.
Etelä-Afrikassa politiikka on aina lävistänyt elokuvantekoa ja tuotantoa. Apartheid-aikana toimittiin kuin valtaosaa väestöstä ei olisi ollut olemassa: milloin kyse ei ollut selkeästä propagandasta, valkoisten filmeissä valkoiset viihdyttivät toisiaan.
Erityisen vältetty aihe oli valkoisen miehen kiinnostus värilliseen naiseen, joka näkyi elokuvissa lähinnä palvelijana ja liberaalimmalla 1950-luvulla lyhyesti myös viihdyttäjänä.
Gentissä esille oli kaivettu harvoin nähtyjä, mustien tekemiä ja tuottamia musiikkielokuvia. Konservatiivisesta pohjavireestä huolimatta ne eivät esitä mustia vain villi-ihmisinä tai palvelijoina. Kiinnostavaa on myös niille ikuistunut energinen township-kulttuuri. African Jim (1949) oli valmistuttuaan sensaatio, koska se näytti ensimmäistä kertaa mustien omasta keskuudesta nousseita muusikoita.
Hollywood ei välittänyt
Kulttimusikaaliksi nousseen Zonkin (1950) esitykset pohjaavat paljolti Hollywoodin stereotyyppiin mustasta viihdyttäjästä. Mukana on harvinainen parodia mustasta miehestä esittämässä valkoista viihdyttäjää, joka on värjännyt kasvonsa mustaksi.
Kolmas klassikko, Song of Africa (1951), kertoo siitä, miten zuluorkesterin johtaja saapuu kotikyläänsä levysoittimen ja instrumenttien kanssa, tarkoituksenaan perustaa jazz-yhtye. Elokuvan onnellinen kulissimaailma ei aiheuttanut epämukavuutta rotusorron kannattajissa.
Uutta tulkintaa vanhasta kuvamateriaalista edustaa kanadalaisten Daniel Riesenfieldin ja Peter Davisin In Darkest Hollywood (1993). Oppimateriaalina käytetty kollaasimainen työ tarkastelee apartheid-ajan myötä- ja vastavirtaan kulkijoita. Samoin käsitellään Hollywoodin luomia rodullisia stereotyyppejä ja mustien sankareiden puutetta. Dokumentti näyttää myös, miten amerikkalaiset gansteri- ja cowboyfilmit sekä musikaalit vaikuttivat miljoonien township-asukkaiden pukeutumis- ja tapakulttuuriin.
Lisäksi se osoittaa Hollywoodin välinpitämättömyyden Etelä-Afrikkaa kohtaan aina Soweton kansannousuun 1976 asti. Vasta vuosikymmenen päästä valmistuivat Huuto vapaudelle (1987) ja Valkoinen kuiva kausi (1989). Näissäkin rotusorron kauhut kerrottiin valkoisten päähenkilöiden kautta, joskin ensiksimainitusta aktivisti Steve Bikoa näytellyt Denzel Washington asetettiin Oscar-ehdokkaaksi.
Eteläafrikkalaista elokuvaa esiteltiin Gentissä.
Keino käsitellä historiaa
Toisen maailmansodan jälkeen elokuvateatterit olivat tärkeitä kohtaamispaikkoja varsinkin värilliselle työväestölle. Kriittinen elokuva eli puoliksi maan alla ja sinnitteli pienillä budjeteilla. Vuoden 1994 jälkeen Etelä-Afrikan filmiteollisuus on kansallistettu. Nyt se etsii suuntaansa taistellen koulutuksen ja rahoituksen ohella yleisöstä.
Historiallisen kuva- ja äänimateriaalin etsimisestä ja käytöstä on muodostunut tärkeä tapa työstää apartheidin historiaa. Esimerkiksi Sundance-festivaaleilla palkittu Frances Reichin ja Deborah Hoffmanin Long Nights Journey Into Day (2000) käsittelee kiisteltyä totuuskomissiota, joka yrittää etsiä sovitusta apartheidin aikana tehtyihin rikoksiin.
Kevyemmissä tunnelmissa liikkuu Project 10 -yleisnimellä kulkeva ainutlaatuinen kokoelma nuorten dokumentaristien töitä. Sen kolmetoista tuoretta elokuvaa kartoittavat kymmenen vuoden demokratian merkitystä eteläafrikkalaisille. Ote on usein henkilökohtainen eikä sarjan tuottajien mukaan ”ylipoliittinen”. Filmien teemat liikkuvat kauneussalongin keskusteluista teiniahdistukseen ja naistiskijukista uuden keskiluokan elämäntapaan.
Vaikka eteläafrikkalaisia elokuvia on tullut viime aikoina kansainväliseen levitykseen, luultavimmin eurooppalainen yleisö on nähnyt jonkin maassa kuvatun ulkomaalaisen elokuvan, kuten Jane Campionin Pianon. Kaupallinen ala on nopeimmin kasvava elokuvateollisuuden haara. Länsimaiset tekijät ovat löytäneet hyvien studioiden ja teknisten valmiuksien ohella varsinkin Cape Townin eksotiikan.
Maan omakin mainos- ja musiikkivideotuotanto voi hyvin. Nuoren Terraplane-tuotantoyhtiön asiakkaisiin kuuluvat Massive Attack, LFO ja Nike. Sama yhtiö on saanut mainetta MTV:llä pyörivällä Crazy Monkeys -videolla.
Yksi varsinaisen uuden mustan elokuvan edelläkävijöistä on kuitenkin realistisilla township-komedioillaan Chikin Biznis (1999) ja The Wooden Camera (2003) useita filmifestivaaleja piristänyt Ntsaveni Wa Luruli. Hän on elävä todistus siitä, että synkän historian vangiksi ei tarvitse jäädä.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2004