Onge-poika esittelee ruoaksi päätyneen merikilpikonnan kalloa.

Ongien alkuperäiskansa on yksi nykymaailman harvinaisimmista, sillä sen edustajia on jäljellä vain 95. Onge-heimo on elänyt eristyksissä saarillaan Intian Andamaaneilla ja Nikobaareilla 20 000 vuotta. Sadan viime vuoden aikana heidän lukumääränsä on pienentynyt rajusti noin tuhannesta nykyiseen 95:een.

Sanaa ”onge” käytti todennäköisesti ensimmäisenä Britannian laivaston luutnantti Colbrooke 1790-luvulla. Onget itse kutsuvat itseään nimellä ”En-iregale”, joka tarkoittaa täydellistä ihmistä. Onget muistuttavat pituudeltaan (keskipituus 130 cm) ja kasvonpiirteiltään Afrikan pygmejä.

Pienen-Andamaanin saari oli tuhansien vuosien ajan kokonaan ongien aluetta, mutta nyt Intian hallitus on ajanut heidät erillisille asutusalueille saaren pohjois- ja eteläosiin. Rakentaessaan satama-alueen Hut Bayn kaupunkiin Intian hallitus otti onge-heimon saaren omavaltaisesti haltuunsa, asutti sinne katchi-työntekijöitä ja perusti Andamaanien heimoille oman asutusalueen.

Manaatit ja dugongit eli merilehmät puolestaan ovat uhanalaisia sireenieläimiä. Neljä jäljellä olevaa lajia ovat lähellä sukupuuttoa elinalueen hupenemisen ja muiden väestönkasvun ja rannikkorakentamisen aiheuttamien ongelmien vuoksi.

Sirenia-lahko, johon merilehmät ja manaatit kuuluvat, on nimetty Kreikan mytologian seireenien mukaan. Homeroksen Odysseiassa seireenit olivat puoliksi naisia ja puoliksi kaloja, ja ne yrittivät houkutella Odysseuksen laivoineen saarelleen laulamalla kauniita rakkauslauluja. Myöhemmin jotkut kirjailijat sekoittivat seireenit ja merenneidot, mikä johti lahkon nimeämiseen Sireniaksi.

Nyt onge-heimoa ja merilehmiä uhkaa sama kohtalo: kuoleminen sukupuuttoon. Niiden kohtalot ovat punoutuneet yhteen.

Matka Dugong Creekiin

Sen jälkeen kun National Geographicin toimittaja vieraili Pienen-Andamaanin saarella 1975, kukaan ulkomaalainen ei ole saanut lupaa matkustaa alueelle. Alueelle pääsyä on rajoitettu siellä asuvien kansojen haavoittuvuuden vuoksi ja koska saaret ovat Intialle sotilaallisesti tärkeä alue. GreenLife Societyn merilehmäkampanjan ansiosta saimme kuitenkin lopulta luvan tutkia aluetta kuukauden ajan.

Saavuimme Hut Bayn satamaan kahdeksan tunnin venematkan jälkeen. Intian korkein oikeus on kieltänyt hakkuut saarilla, joten suurin osa niiden asukkaista on ilman työtä ja harjoittaa pientä liiketoimintaa selviytyäkseen. Kielto on onge-heimon kannalta hyvä asia, sillä se on lopettanut metsätalousministeriön laittomat hakkuut heimon mailla.

Seuraavana aamuna lähdimme etsimään kalastajaa, joka veisi meidät Dugong Creekin kylään, ongien alueelle. Kalastajan doonghi-vene kulki mutkikkaita, mangrovemetsien reunustamia lahdelmia moottori säksättäen. Deltakrokotiilit syöksähtelivät mutaisilta rannoilta veteen ja taas takaisin rannoille. Kolmen tunnin päästä meitä odotti Jain-niminen onge-poika punaisiin shortseihin ja matkamuistopaitaan pukeutuneena Dugong Creekin kylän laiturilla. Ongelaisten nimet ovat intialaisten tutkijoiden ja avustusjärjestön edustajien keksintöä – heillä ei ennen ollut nimiä, vaan he kutsuivat toisiaan isäksi, siskoksi, pojaksi, veljen vaimoksi ja niin edelleen.

Seuraavana aamuna turvamies Ramnat vei minut ensimmäiseen onge-heimon rakentamaan väliaikaiseen kylään nimeltä ”Basti 1”. Onget eivät pitäneet majoituksesta, jonka Intian hallitus oli heille rakentanut, sillä se oli liian kuuma, joten he muuttivat rannalle pienistä puista rakentamiinsa väliaikaisiin asumuksiin.

Kysyin kylän päälliköltä merilehmistä ja hän sanoi, ettei ollut nähnyt niitä vuosiin. Hän oli varovainen sanoissaan, eikä selvästikään aikonut kertoa minulle koko totuutta, sillä tiesin, että vasta viime kesänä eräät tutkijat olivat nähneet, kuinka kaksi merilehmää oli tapettu Dugong Creekissä.

Onget on vapautettu noudattamasta Intian villieläimistöä koskevaa lakia ja he saavat tarvittaessa tappaa uhanalaisia eläimiä ruuaksi. Kesti muutaman päivän, ennen kuin aloimme luottaa toisiimme, mutta sitten heimolaiset kutsuivat minut kanssaan metsästämään merilehmiä. Olin yllättynyt kutsusta, sillä yleensä metsästysretkille ei oteta ulkopuolisia.

Harppuunalla harhaan

Saavuin kylään hieman ennen auringonlaskua. Yö oli hiljainen, kuului vain itikoiden surinaa. Lapset olivat tapansa mukaan uteliaita tutustumaan heidän joukkoonsa tuppautuneeseen vierasmaalaiseen. Kaikki lapset olivat maalanneet itsensä valkoisella savella. Pyysin saada nähdä saven ja he osoittivat erään majan perälle. Astuin sisään ja näin naisen, joka oli juuri peittämässä poikalapsen ihoa kauttaaltaan valkoiseen saveen. Onget olivat huomanneet, etteivät itikat pure savella maalattua ihoa.

Pyysin naista levittämään savea minunkin kasvoilleni ja panin loput kipeille käsivarsilleni ja jaloilleni. Se tehosi! Savi oli samaa, jota käytetään kauneussalongeissa eri puolilla maailmaa sadan euron savihoidoissa. Tunsin oloni paljon raikkaammaksi ja menin nukkumaan.

Myöhemmin samana yönä onge-metsästäjät viittoilivat minut mukaansa metsästysretkelle. Olin iloinen saadessani liittyä heidän seuraansa, mutta en halunnut nähdä merilehmien kärsivän. Mietin, miten reagoisin nähdessäni merilehmän tappamisen ja yrittäisinkö estää sen.

Tulin siihen tulokseen, että merilehmien metsästys ei ole helppoa, sillä ne pysyttelevät piilossa ja niitä on vaikea löytää. Ihmisen, joka kykenee metsästämään niitä, on tunnettava merilehmien käyttäytyminen hyvin ja tiedettävä, missä niiden suosikkiruokailupaikat ovat, mitä ne syövät ja mihin vuoroveden aikaan niitä on helpoin metsästää.

Aiemmin, kun ongeja oli paljon enemmän, vain muutamalla heimon jäsenellä oli lupa metsästää. Nyt, kun heidän määränsä on vähentynyt, on myös metsästystaito katoamassa ja todennäköisyys, että merilehmä saadaan kiinni, on pieni.

Merilehmiä metsästetään öisin.

Kuu loisti yllämme, kun pääsimme hourin luo. Houri on alkeellinen, yksipuolinen katamaraanikanootti. Meri oli tyyni. Toinen onge-metsästäjä seisoi hourin keulassa harppuuna kädessään valmiina iskemään ja toinen ohjasi kanoottia sen perästä.

Kaksi tuntia myöhemmin metsästäjä antoi kuskille käsimerkin, ja tämä teki tiukan käännöksen oikealle. Näin, että merilehmä oli lähistöllä syömässä. Onge-metsästäjä mutisi loitsuja saadakseen merilehmän tulemaan lähemmäksi ja nosti sitten harppuunansa. Juuri, kun hän päästi siitä irti, vene narahti ja merilehmä syöksähti karkuun hiekka pöllähtäen.

Palasimme neljän tunnin jälkeen tyhjin käsin. Päätin, että minun oli vielä päästävä merilehmien pariin, mutta siten, etten vaarantaisi niiden henkeä. Palasin Port Blairin kaupunkiin hankkimaan apua Intian valtion maatalous-, villieläin- ja rannikkovartioasioista vastaavilta viranomaisilta.

Luonnonvoimien armoilla

Muutaman päivän neuvottelujen jälkeen paikallinen poliisiviranomainen tarjosi käyttööni yhtä aluksistaan, jotta pääsisin Pienen-Andamaanin pohjoiskärkeen. Eräs aiemmin tapaamani kalastaja oli nähnyt siellä merilehmiä.

Laiva ankkuroitui Hut Bayn satamaan ja kapteeni Mishra toivotti minut tervetulleeksi laivaansa. Suuntasimme Dugonginlahdelmaan tutkimaan aluetta. Sää alkoi kuitenkin dramaattisesti muuttua, ja tiesimme, että joutuisimme parissa tunnissa Bengalin syklonin reunavaikutusten kynsiin. Kova tuuli ja voimakas merenkäynti estivät aikeemme päästä perille. Lopulta päätimme hakeutua suojaan Hut Bayhin.

Sillä aikaa kun olimme yrittäneet päästä saaren pohjoisosaan, nuori onge-poika oli kuollut korkeaan kuumeeseen ja onge-heimon jäsenten lukumäärä oli laskenut 94:ään. Merilehmien lukumäärää ei sen sijaan edelleenkään tiedetä. Jatkamme tutkimustyötämme marraskuussa, kun monsuunikausi päättyy.

GreenLife Society -kansalaisjärjestön johtaja Hoslo Jiwa johtaa tutkimusprojektia, jonka tavoitteena on suojella Andamaanien ja Nikobaarien merilehmiä. Lisätietoja: www.greenlifesociety.org.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004