Miljoonat lapset nukkuvat maailman kaupunkien kaduilla joka yö. Mikä on ongelman ydin?

Poliisi vastaa: rikollisuus ja huumeet.

Liikkeenomistaja vastaa: resuiset pienet kerjäläiset karkottavat asiakkaat.

Avustustyöntekijä vastaa: menetetty lapsuus, turvattomuus, väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö.

Tai ehkä hän vastaakin toisin: köyhyys, aids ja perinteisten perheyhteisöjen hajoaminen, jotka ajavat lapset kadulle.

Lapsista suurin osa ei mainitse mitään näistä ongelmista. Heidän siirtämisensä kadulta kotiin ja kouluun ei usein onnistu, koska moni heistä on valinnut kadun. Heidän näkökulmastaan ongelmana voi olla poliisi, joka tulee suotta hätyyttämään. Kotiolot saattoivat olla sitä luokkaa, että kova peti bussipysäkillä voittaa ne.

Eräs katulapsityöntekijä Mongoliasta näki ongelmaksi jopa järjestöt, jotka ruokkivat ja majoittavat katulapsia. Hänen mukaansa vanhempien on helpompi jättää lapsi heitteille, kun he tietävät, että tästä huolehditaan.

Minulla on ollut vuosia tiibetiläinen kummityttö lapsikylässä Intiassa. Häntä ei yhdistä katulapsiin kuin yksi seikka: hänkään ei asu vanhempiensa kanssa. Kaksi kertaa vuodessa saan häneltä ja lapsikylän työntekijöiltä kirjeen, jossa kiitellään nolostuttavan paljon. Silti mietin, teenkö oikein tukiessani tytön kasvatusta lapsikylässä. Eikö olisi ennemmin kannattanut tukea hänen perhettään siten, että tyttö voisi asua kotona ja käydä koulua? Monet kummijärjestöt tukevatkin nykyään yksittäisten lasten sijaan koko yhteisöä.

Suunta on oikea. Keskeinen kysymys on, miten tukea vanhempia niin, että he kykenevät huolehtimaan lapsistaan?

Useimpia tämän päivän katulapsia vastauksen löytyminen ei enää auttaisi. He tarvitsevat ruokkijoita, majoittajia, kouluttajia ja kodin tarjoajia, ja monissa maissa nämä tehtävät jäävät järjestöjen kontolle.

Ilmestynyt Kumppanissa 4/2004