Raha on vaihdon väline. Se on sikäli hyvin oikeudenmukainen, että se on täysin neutraali. Pelkkänä välineenä se ei periaatteessa kanna mitään muita arvoja kuin oman taloudellisen arvonsa. Rahan merkitys kuitenkin kasvaa, kun kauppaa käydään yhä enemmän ja yhä abstraktimmilla asioilla. Rahasta itsestään on tullut eräänlaista kauppatavaraa.

Suurimmalla osalla rahasta ei ole minkäänlaista materiaalista vastinetta: raha ei enimmäkseen ole seteleitä, vaan numeroita tietokoneella. Raha ei siis ole omaisuutta siinä mielessä kuin vaikka kirja omistajansa kirjahyllyssä. Raha on pikemmin tunnustettua oikeutta saada haltuunsa tietty määrä tavaroita ja palveluita. Tunnustuksen takeena on pankki: jos se lakkaisi olemasta, samoin kävisi rahalle.

Väline vai päämäärä?

Taloustieteen oppikirjat määrittelevät, että talouden pyrkimys on ihmisten tarpeiden tyydyttäminen.

Jos näin olisi, ihmisten tarpeet olisivat periaatteessa tunnistettavissa ja samalla voitaisiin määritellä, kuinka paljon rahaa niiden tyydyttäminen edellyttää. Kuitenkin jatkuvasti lisää tarpeita luo talousjärjestelmä itse ? se, että toiset ihmiset pyrkivät hankkimaan tarvitsemaansa rahaa.

Rahan neutraalius tekee myös tarpeiden hierarkiasta toissijaisen: rahatalouden näkökulmasta ei ole mitenkään kielteistä, jos rahaa riittää bensaan tai kännykkälaskuun mutta ei ruokaan.

Useimpien ihmisten mielestä raha on väline eikä päämäärä. Huomattavasti vaikeampaa on kuitenkin määritellä, mihin se on väline. Osalla ihmisistä varmasti on jokin tavoite, jota varten he kokevat tarvitsevansa rahaa.

Nykytaloudessa rahan määrän lisääminen on kuitenkin usein käytännössä elämäntapaa ylläpitävää toimintaa eikä tavoitteellista pyrkimistä johonkin päämäärään. Esimerkiksi teknologian kehittyminen käytännössä pakottaa useimmat ihmiset ostamaan uusia innovaatioita tietyssä tahdissa.

Myös valtiot tarvitsevat rahaa itsensä ylläpitämiseen. Tietynkokoinen valuuttavaranto on välttämättömyys, eikä suuremmastakaan varannosta ole haittaa, jos finanssihyökkäyksiltä halutaan suojautua. Toisaalta valtiollisessa keskustelussakin yleensä viitataan talouskasvun ja sitä kautta valtion varantojen lisäämisen merkitykseen ilman selvää viittausta taustalla oleviin päämääriin. Suomessa tosin päämääräksi usein mainitaan ”hyvinvointivaltion pelastaminen”, mutta käsitteen sisällöstä on paljon tulkintaeroja.

Lisääntyvä rahan määrä ei ole kyennyt lopettamaan työttömyyttä, työssäkäyvien liiallista työmäärää, rikollisuutta, sosiaalisia ongelmia tai ympäristön saastumista. Useimmat ihmiset myös myöntävät, ettei näin tule koskaan tapahtumaan. Erilaiset laajemmat ”aidon kehityksen mittarit” pikemminkin osoittavat, että kokonaishyvinvointi laskee Suomen kaltaisissa rahaa tahkoavissa kehittyneissä yhteiskunnissa.

Mutta kun rahamäärä kasvaa, mitä käytännössä tapahtuu? Kasvavan talouden luonteeseen kuuluu talouden työntyminen elämänalueille, jotka ovat aikaisemmin perustuneet vapaaehtoisuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen, ja vanhojen tuotteiden muuttuminen brändätyiksi ”erikoistuotteiksi” ? on siis täysin mahdollista, ettei rikkaus lisäänny rahan myötä.

Erilaiset tuotemerkit ja niihin liittyvät mielikuvat koetaan rahaan perustuvaksi ”omaisuudeksi”. Ihmiset ostavat yhä useammin osallisuutta tällaisiin mielikuviin. Nokian brändin arvo on Business Week -lehden mukaan 29 miljardia dollaria. Onko tämä olemassaolevaa rahaa? Mistä se on tullut? Onko omaisuus muuta kuin sitä, mikä omaisuudeksi määritellään? Ainakin kun yritykset ovat haastaneet oikeuteen tuotemerkkiinsä kielteisiä mielikuvia liittäneitä antimainostajia, niiden suhtautuminen on muistuttanut tilannetta, jossa niiden omaisuutta olisi rikottu.

Se, millä asioilla on rahallista arvoa ja millä ei, perustuu väistämättä mielivaltaiseen logiikkaan. Samoin asia tai ilmiö voi yhdellä päätöksellä saada rahallisen arvon kuin tyhjästä, kuten esimerkiksi ilmastolle tapahtuu päästökaupassa.

Toisaalta kaikkea ei varmasti pitäisikään pyrkiä arvottamaan rahan avulla. Rahan neutraaliuteen kuuluu, että se ei kerro mitään ihmisten tarpeista. Siksi ei tunnu järkevältä esimerkiksi ajatella, että sairaalaan tulisi ensimmäisenä päästä sen, jolla on eniten rahaa ? vaikka kuviteltaisiin tilanne, jossa raha olisi jakaantunut täysin oikeudenmukaisella tavalla.

Myös rahan rooli vaihdon välineenä alkaa maailmankaupan perspektiivistä näyttää kummalliselta. 60 prosenttia kaikesta kaupankäynnistä tehdään monikansallisten yritysten sisällä. Raha on entistä useammin väline järjestelyihin, ei vaihdantaan.

Kaikki ovat velkaa

Rahan luonteeseen kuuluu myös, ettei rahan välttämättä tarvitse olla olemassa muuten kuin ennakointina. Suurin osa pörssikaupasta on tulevaisuuden odotusten vaihtamista. Samalla tavalla merkittävä osa taloudesta pyörii lainarahalla. Talon, auton tai kesämökin omistaminen perustuu usein vain uskoon henkilön kyvystä ansaita rahaa tulevaisuudessa.

Velasta puhutaan usein ikään kuin kunniavelkana: ”lapsemme” maksavat nykypäivän velanoton. Kuitenkaan kaikkia velkoja ei ole tarkoitus maksaa koskaan pois. Itse asiassa jos niin kävisi, talousjärjestelmä romahtaisi välittömästi. Erityisesti valtioiden velassa kyse on ennen kaikkea velan määrän säätelystä niin, että ”uskottavuus” säilyy. Takaisinmaksua tärkeämpää on todennäköinen, periaatteellinen kyky maksaa takaisin.

Eri asia on sitten velkakriisi: monet kehitysmaat ovat tällä hetkellä niin velkaantuneita, että yleisesti tunnustetaan, ettei niillä tällaista periaatteellista maksukykyä ole. Kysymys ei tässäkään tilanteessa ole konkreettisesta takaisinmaksusta: alkuperäinen velka on maksettu jo takaisin, nyt maksetaan korkoja ja niiden korkoja.

Velkakriisi tekee velasta valtaa. Maailmanpankin ohjelmien myötä toivottomasti velkaantuneiden kehitysmaiden velkaa helpotetaan, mutta samalla velallisille määritellään poliittisia ehtoja. Tilanne ei ole vieras Suomessakaan: laman aikoina IMF kehitti Suomelle poliittisen ”toimenpideohjelman” luottoluokituksen säilyttämiseksi. IMF saa tällä tavoin määritellä, minkälaiset ovat valtioon kohdistuvat tulevaisuudenodotukset.

Pohjoisen ja etelän yhteinen nimittäjä on siis se, että rahaa täytyy saada lisää, ja koska rahaa täytyy saada lisää, on politiikalla entistä vähemmän tilaa. Sitten pitäisi enää tietää, mitä tällä lisärahalla saadaan.

Kohti maailmanvaluuttaa?

Valuutta-alueet kasvavat. Eurooppa on yhdistynyt taloudellisesti EMU:ksi ja Väli-Amerikan valtioissa otetaan käyttöön Yhdysvaltain dollaria. Mutta mitä tästä kehityksestä pitäisi ajatella? Onko esimerkiksi niin, että Suomi oli kerta kaikkiaan liian pieni erilliseksi valuutta-alueeksi?

”Siitähän käydään paljon keskustelua maailmalla, että mikä on optimaalinen valuutta-alue. Esimerkiksi on hyvin mahdollista, että EMU ei ole sellainen, koska sen sisällä ei ole tarpeeksi vaihteluvaraa”, sanoo kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki.

Patomäen mukaan valuutta-alueen laajentuessa on olennaista, kuka pääsee ohjaamaan rahapolitiikkaa. Jos Väli-Amerikan valtio ottaa Yhdysvaltain dollarin valuutakseen, se luopuu kokonaan omasta rahapolitiikasta. ”Vaikka Euroopan keskuspankkikaan ei ole erityisen demokraattinen laitos, sen tavoitteena on kuitenkin koko talousalueen kehitys.”

Patomäki muistuttaa, että maailman velkaongelmakin syntyi alunperin, kun Yhdysvallat korotti korkotasoa. ”Tämä tapahtui Yhdysvaltain omista sisäisistä syistä, ei sillä ollut tarkoituksena luoda ehdoin tahdoin velkaongelmaa.”

Entä voisiko kehitys johtaa lopulta yhteen maailmanvaluuttaan? Olisiko se oikeudenmukaisempi tila, jos kaikki käyttäisivät samaa rahaa?

”On tavallaan jo olemassa maailmanvaluutta special drawing right (SDR), erityisnosto-oikeus. Se on IMF:n ja kansainvälisten järjestöjen välinen laskennallinen valuutta”, Patomäki kertoo. ”Aina välillä on esillä, että SDR:lle annettaisiin parempi asema kansainvälisessä valuuttajärjestelmässä.”

Aito maailmanvaluutta on kuitenkin sikäli teoreettinen ajatus, että se edellyttäisi maailmanvaluutan instituutioiden luomista: keskuspankkia ja finanssisääntelyn mekanismeja.

Patomäki luettelee maailmanvaluutan hyviä puolia: ”Maailmanvaluutta olisi sikäli myönteinen asia, että se poistaisi valuuttaspekulaation kokonaan. Se poistaisi myös sen ongelman, että valuutan arvon muutoksiin kohdistuu odotuksia, jotka heiluttavat valuuttojen kursseja ja saattavat näin tehdä valtioiden veloista kalliimpia.”

Oikeudenmukaisuutta se ei sinänsä takaisi millään tavalla. ”Valuutan kurssia on mahdollista säädellä. Jos tämä sääntelyn keino poistetaan, eri alueiden talouskehitys voi mennä eri suuntiin. Kriisit ja ongelmat kasautuisivat. Olennaista olisikin, olisiko olemassa muita mekanismeja maakohtaiseen sääntelyyn.”

Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004