Thaimaalainen elokuva on yksi niistä kulttuuri-ilmiöistä, joiden pitkää ikää länsimaalainen ei helposti oivalla. Maan elokuvahistoria alkoi silloisen Siamin kuninkaan Chulalongkornin Euroopan-vierailulla 1897. Kuningas toi matkoiltaan tuliaisiksi kuvauskoneen, ja hänet ikuistettiin filmille, joka on edelleen tallessa.
Thaimaalainen elokuva oli tänä vuonna yksi Tampereen lyhytelokuvajuhlien erikoisteemoista. Festivaalijohtaja Chalida Uabumrungjit poikkesi festivaalin aikaan myös kertomassa yleisölle kotimaansa elokuvatuotannosta.
Konservatismi ja kuningas
Thaimaalaiseen yhteiskuntaan kuuluu, että kaiken täytyy menestyäkseen saada kuningashuoneen hyväksyntä. Niin myös elokuvan. Chalida naureskelee, että 1800-luvulla ikuistettu kuningas tarjosi loistavan tekosyyn perustaa maahan elokuva-arkisto. Elokuvakulttuuri on pysynyt vireänä.
Festivaalijohtajan mukaan thaimaalainen kaupallinen elokuvatarjonta on kuitenkin nykyään vahvasti Hollywood- ja Hongkong-estetiikan leimaamaa. Vaihtoehtoisten elokuvien on vaikea nousta esille.
”Thaimaalainen yhteiskunta on hyvin konservatiivinen. Meidät kasvatetaan ajatukseen, että täytyy olla kiltti, tottelevainen ja pyrkiä miellyttämään kaikkia. Elokuvantekijät törmäävät tähän, kun he siirtyvät tekemään pitkiä elokuvia isommille tuotantoyhtiöille. Epäsovinnaiset teemat putoavat pois, kun tekijästä tulee työntekijä. Päästäkseen eteenpäin elokuvantekijät pyrkivät miellyttämään suurten tuotantoyhtiöiden johtoa”, Chalida huokaa.
Kyseessä ei Chalidan mukaan ole välttämättä edes tietoinen sensuuri, vaan useimmiten itsesensuuri. Asiaa ei helpota se, että Thaimaassa elokuvien tuontanto on muutaman suuren yrityksen käsissä. Tuontantoyhtiöt pyrkivät monopolisoimaan tuotantoa, eikä niillä ole tarvetta kehittää elokuvaa taidemuotona.
Nimenomaan lyhytfilmeillä on Chalidan mukaan erityisen tärkeä rooli elokuva-alalla juuri siksi, että niiden puitteissa tekijät pystyvät olemaan vapaampia ja ottamaan käsittelyyn epäsovinnaisempia teemoja. Tämä vie koko taiteen-alaa eteenpäin.
Aiheita riittää
Tampereella esitetyt elokuvat olivatkin kokeellisuudessaan kattava otos. Faktaa ja fiktiota -teeman alle mahtui dokumentaarisiakin otoksia, mutta erityisesti laaja valikoima aiheita, joita thaimaalainen yhteiskunta työntää sivuun: seksuaalisuus monissa muodoissaan, mutta myös köyhyys, vammaisuus, alkoholismi ja viranomaisten töppäilyt. Kevyempää tarjontaa edusti esimerkiksi John Lennon thaimaalaisin silmin.
Thaimaalainen lyhytelokuva näyttää kurkottavan moneen suuntaan, kuitenkin paikallisen kulttuurin äänellä. Useimpien elokuvien näyttämönä on Bangkokin suurkaupunkihyörinä.
Lyhytelokuva on Chalidan mukaan tällä hetkellä erittäin kovassa nousussa Thaimaassa. Tuotanto ei uusimman teknologian ansiosta maksa paljoa, eikä sensuurin ote epäkaupalliseen lyhytelokuvaan ole erityisen tiukka. Lyhytelokuvia tuotetaan nyt noin 50 vuodessa, kun 90-luvun lopulla luku vaihteli 10:n ja 30:n välissä.
Chalida oli itse perustamassa Thaimaan ensimmäistä lyhytelokuvafestivaalia vuonna 1997. Vaikka elokuvien taso olisi ensimmäisenä vuonna voinut olla parempikin, festivaalin suosio yllätti johtajan.
”Ilmeisesti tällaiselle kulttuurimuodolle on sosiaalinen tilaus.”
Ilmestynyt Kumppanissa 2/2004