Atiq Rahimin romaani Unen ja kauhun labyrintti on lyhyt hallusinaatiomainen välähdys neuvostomiehityksen aikaisesta Afganistanista. Kirjailija itse pakeni maasta vuonna 1984 ja asuu nykyään Ranskassa.

Kabulissa opiskelevan Farhadin ystävä joutuu mitättömän pilarunon vuoksi vaikeuksiin vallanpitäjien kanssa ja valmistelee pakoaan. Lähtöä valmistelevat nuoret äityvät ryyppäämään. Palatessaan kotiin Farhad on unohtanut ulkonaliikkumiskiellon ja joutuu sotilaiden kynsiin.

Hänet mukiloidaan ja unohdetaan ojaan, josta hänet pelastaa Mahnaz-niminen nainen.

Kirja kerrotaan Farhadin mukiloinnin jälkeisen sekavan tajunnan läpi, jossa häntä hoivaavat ihmiset sekoittuvat muistoihin isoisän kertomista opetuksista, jotka koskevat kuolemanjälkeisestä elämää. Farhadin entinen elämä on kertaheitolla poissa. Hän ei halua lähteä Mahnazin luota, joka on ensimmäinen nainen, johon hän on äidin ja sisaren lisäksi tutustunut. Kauhu pidättelee häntä uudessa oudossa perheessä.

Farhadin sukulaiset järjestävät hänet pakoon Pakistaniin, mutta turvallista elämää ei sielläkään ole tiedossa. ”Täällä he tappavat ruumiisi, siellä sielusi”, Farhadille sanotaan kun hän suunnittelee paluuta.

Rahimin romaanissa toistuu ajatus kaivosta, johon sekä Raamatusta että Koraanista tuttu Joosef heitetään. Konkreettisesti se on liejuinen oja, johon sotilaat paiskaavat mukiloidun Farhadin ja symbolisesti Kabulin miehityksen ja mielivallan tuhoama todellisuus. Teoksessa on myös runsaasti viittauksia islamilaiseen perinteeseen, joita onneksi selvitetään länsimaiselle lukijalle alaviitteissä.

Etenkin kirjan alkupuolella painajaismainen kerronta vaatii lukijalta keskittymistä, eikä kokonaisuus viitteellisine loppuineen ole täysin tyydyttävä. Romaani onnistuu kuitenkin välittämään kuvan Afganistanin sodan absurdista kauhusta, jonka kourissa yksilöllä ei ole paljon toivoa.