Kehitysmaiden poliittiset järjestelmät ovat usein epävakaita. Niinpä ne yleisten asioiden hoidon sijasta alkavatkin herkästi ajaa vallassaolevien poliitikkojen, heidän perheidensä, sukujensa ja kannattajaryhmiensä etuja käyttäen siihen valtiontalouden resursseja. Yksityisen ja virallisen välinen raja hämärtyy ja virka-asemia aletaan käyttää yksityisen tulonhankinnan välineinä.
Toisaalta kehitysmaita leimaa rinnakkaistalouden nopea kasvu. Esimerkiksi Angolassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa tämä ”harmaa sektori” onkin jo moninkertainen viralliseen talouteen nähden. Vaikka maassa olisi runsaasti hyödynnettäviä luonnonvaroja, ohjautuvat tulot yksityisiin taskuihin ja rinnakkaistalouden piiriin ja niin viralliset taloudet pysyvät pieninä.
Nimitys ”harmaa talous” sopiikin kehitysmaihin varsin huonosti. Nimeenhän sisältyy ajatus laittomasta, jotenkin piilossa olevasta, paheksuttavasta. Kuitenkin maissa, joissa rinnakkaistalous on virallista suurempi, on virallisen talouden toiminta ainakin yhtä hämärää ja sen varojen käyttö paheksuttavaa. Käytännöllisesti katsoen kaikki kansalaiset osallistuvat rinnakkaistalouteen, joka varsinaisesti pitää yhteiskunnan käynnissä.
Valtion asioiden heikko hoito ja siitä seuraava inflaatio ja valtion kyvyttömyys kantaa veroa johtavat siihen, että julkisen hallinnon työntekijät eivät saa kohtuullista palkkaa työstään. Ajoittain he eivät saa palkkaa lainkaan. Vaikka varoja olisi budjetoitukin, ne saattavat häipyä muihin, usein johtoportaan yksityisiin tarkoituksiin.
Valtionhallinnon rappeutuessa alkavatkin virkamiehet, opettajat, terveydenhoitohenkilökunta ja niin edelleen periä palkkansa suoraan asiakkailta. Asiakas puolestaan toimii rinnakkaistalouden piirissä, joten hän tavallaan maksaa näin verojaan. Hänhän on virallisen verotuksen saavuttamattomissa. Julkinen sektori näin ikäänkuin yksityistyy, kukin työntekijä myy sitä mandaattia, mikä hänellä on hallinnassaan, esimerkiksi nimikirjoitusta, leimaa, asian esittelyä eteenpäin, opetusta, terveydenhoitoa.
Ihmiset toimivat aina omalta kannaltaan rationaalisesti. Näin he tekevät myös välineellistäessään hallinnassaan olevat resurssit ja mahdollisuudet. Näinhän ihmiset yleensäkin elättävät itsensä. Suuri osa niin sanotusta korruptiosta on yksinkertaisesti tämän sovellusta romahtaneen julkisen sektorin raunioilla. Taloudellisesta välttämättömyydestä kasvanut rinnakkaistalous ikään kuin nielaisee näivettyvän julkisen sektorin.
Varsinaisessa korruptiossa virkamiehet ottavat lahjuksia tehdäkseen jotain, mitä heidän ei pitäisi tehdä. Tämä on paheksuttavaa. Näin toimivat esimerkiksi ministerit, jotka antavat urakat suurimmat lahjukset maksavalle yritykselle. Mutta jos virkamies tekee maksusta sen, mikä hänen pitäisikin tehdä, ei itse toimissa ole mitään paheksuttavaa eikä niiden tekijää voi pitää turmeltuneena.
Onko siis kysymys lainkaan korruptiosta, hänhän on vain yksityistänyt palvelusuhteen? Ilman tätä mahdollisuutta hänen pitäisi vaihtaa alaa saadakseen toimeentulonsa. Tällöin myös sairaat jäisivät hoitamatta ja lapset opettamatta. Ilmiölle pitäisikin keksiä toisenlainen nimi, johon ei liittyisi mielikuvaa turmeltuneisuudesta ja paheksuttavuudesta. Yksityistämistähän pidetään yleensä hyväksyttävänä, jopa toivottavana tehokkuuden ja joustavuuden lisäämiseksi.
Korruptiota kutsutaan joskus syöväksi, joka tuhoaa yhteiskunnan terveitä rakenteita. Sillä on kuitenkin myös toinen puoli. Kun yhteiskunnan rakenteet ovat sairaat, korruptio luo uutta toimintajärjestelmää, jonka varassa kansa selviytyy.
Ilmestynyt Kumppani-lehdessä 6/2002