Vivi-Ann Sjögren: Detta Möte. Anteckningar från Benin. Schildts 2001.
Afrikassa paljon matkaillut kirjailija Vivi-Ann Sjögren matkustaa kahteen otteeseen Beniniin. Siellä oleskelu saa liikkeelle ajatusprosesseja, joita Sjögren kirjassaan kuvaa, peilaten ajatuksiaan aikaisempiin kokemuksiinsa. Pääasiassa kirja koostuu mielenkiintoisista dialogeista, ajatuksenvaihdoista kirjailijan ja erilaisten ihmisten välillä.
Sjögrenin keskustelukumppanit ovat ennen kaikkea ’tavallisia’ beniniläisiä, mutta joukossa on myös esimerkiksi kenialainen kirjailija ja yhteiskunnallinen aktivisti Ngugi wa Thiong’o, jonka kirjailija on tavannut pari vuosikymmentä aikaisemmin matkustaessaan Itä-Afrikassa.
Keskustelu wa Thiong’on kanssa käsittelee muun muassa sitä, että kaikenlaiset esikuvat ja esimerkit, joita afrikkalaisille ihmisille ylipäänsä on tarjolla, ovat länsimaisia. Vaikka tämä ei enää täysin pitäisikään paikkaansa, kolonialismin ja neokolonialismin seurauksena tietynlainen herra-palvelija ajattelu on kiusallisen usein kohtaamisissa läsnä. Eurooppalainen saa kyllä yleensä kunnioitusta kehitysmaissa, mutta tämä kunnioitus perustuu rahan ja vallan auktoriteettiin. Ihmistä sinänsä ei välttämättä erityisemmin kunnioiteta, vaan sitä, mitä hänellä on tai mitä hän edustaa. Sjögren kertoo tunteneensa olonsa avuttomaksi saatuaan tietää, että paikallisessa minan kielessä on omat sanansa vain englantilaiselle, ranskalaiselle ja amerikkalaiselle. Muut eurooppalaiset ovat valkoisia, ’yovo’.
Sjögren sai kuitenkin Beninissä nimen ’Maman Africa’ melkein heti maahan saavuttuaan. Vaikka hän ei asiaa erityisemmin korosta, tapa jolla häneen suhtauduttiin, tuntuu kunnioittavalta ja aidolta. Sjögren arvelee suhtautumisen johtuvan iän tuomasta arvostuksesta. Sitäkin tärkeämpää lienee kuitenkin hänen tasaveroinen, luonteva ja utelias lähestymistapansa kaikkia ihmisiä kohtaan.
Monissa valkoisten kirjoittamissa Afrikka-kuvauksissa pulpahtaa esiin rasistinen asenne: hyväntahtoinen mutta alistava, leimaava, yksinkertaistava. Tätä suhtautumistapaa Sjögrenillä ei ole. Esimerkki kirjailijan elämänasenteesta löytyy jo nuoruusvuosilta. Hänen kouluaikainen eteläafrikkalainen kirjeenvaihtotverinsa mainitsi jokaisessa kirjeessään kuinka kiitollinen tämä oli Sjögrenille siitä, että hän kirjoitti mustalle. Sjögren toteaa olleensa ihan ihmeissään. Hänhän se oli kiitollinen, koska sai olla kirjeenvaihdossa 17-vuotiaan kanssa, vaikka oli itse vasta 14!
Sjögrenin tapa kuvata tilanteita on todellisuuden simultaanitulkkausta. Hänellä on tapana puolivahingossa lipsauttaa jotakin, josta kehittyykin vakava keskustelu. Hän esimerkiksi kertoo sanoneensa leikillään samassa baarissa istuneelle naiselle, että voisi oikeastaan mennä viidenneksi vaimoksi beniniläiselle miehelle. Näin hän voisi oleskella välillä Suomessa, mutta mies ei tuntisi oloaan hylätyksi tai yksinäiseksi hänen poissa ollessaan. Keskustelukumppanit innostuivat oitis: joku huomautti, että olisi kyllä parempi, että hän jäisi siinä tapauksessa pysyvästi Beniniin, toinen taas ehdotti, että Sjögrenin pitäisi laittaa ilmoitus lehden kontaktipalstalle.
Moniavioisuudesta puhuessaan Sjögren heittää ilmaan ajatuksen siitä, voisiko useaa vaimoa tai miestä rakastaa samalla tavalla kuin voi rakastaa kaikkia lapsiaan. Ja että uskottomuutta ja päällekkäisiä suhteita on myös meidän yksiavioisuutta korostavassa kulttuurissamme, puhumattakaan monista toisiinsa limittyvistä perheistä, joiden keskellä varsinkin monesti eronneet elävät.
Ilmaan heitettyjä ajatuksia
Sjögren tuntuu saavan todellisen kontaktin tapaamiinsa ihmisiin, ja silloin syntyy myös ristiriitoja. Näkemykset menevät välillä ristiin, joskin lukija saattaa ihmetellä ymmärtämisvaikeuksien puuttumista. Liittyivätko ainoat ristiriitaiset tunteet siihen, että oli vaikea vastaanottaa palvelua, olla ’herra’, hyväksyä se rooli, mikä eurooppalaiselle annetaan?
Sjögren kirjoittaa kirjassaan ruotsin lisäksi ainakin ranskaa, englantia ja paikallista minan kieltä. Kielten lisäksi runsautta kirjaan antavat tekstin rakenne ja tyyli. Dialogien lisäksi saa lukea suorasanaista kertomusta, 9-vuotiaan Vivi-Annin kirjoittamaa joulujuhlanäytelmää, päiväkirjakatkelmia ja lainauksia muiden romaaneista.
Moninaisesta ja sirpalemaisesta muodosta ja teemojen paljoudesta huolimatta kirja ei ole lainkaan sekava tai ryhditön. Yhtenäisen, viimeistellyn kertomuksen sijaan Sjögren pohtii kaikenlaista, katselee asioita monista näkökulmasta, heittää ilmaan kysymyksiä, antaa lukijan joko yhdistellä niitä tai olla yhdistelemättä. Laiska lukija voi lukea kirjaa vaikka sieltä täältä, ja silti mieleen tarttuu ajatuksen ituja, joita kehitellä.
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa kenialaisen keskiluokan perhe-elämästä.
Kumppani-lehden 6/2002 verkkoversio