Vuoret Orissassa, Intiassa, ovat pyöreitä ja tasalakisia ja kasvavat pensaita. Kun vuorella kävelee, se kumisee kuin rumpu. Vuorten sisällä on bauksiittia. Bauksiitista tehdään alumiinia ja alumiinista lentokoneita ja oluttölkkejä.

Vanha mies istuu huopa ympärillään perinteisessä neuvonpitopaikassa, sodorissa. Tuli kipinöi keskellä.

”Ennen vuorilla oli viidakkoa ja tiikereitä. Juuria ja liaaneja oli niin tiheässä, että niistä olisi voinut punoa köyden vuorelta toiselle. Ruokaa oli paljon, ja kun keitettiin riisiä, koko kylä tuoksui. Karjaa ja maitotuotteita niin runsaasti, että gheetä voideltiin ihollekin”, vanha mies Jhimgigudan kylässä puhelee.

Tansseista ja juhlista puhumattakaan! Nisani Munda -jumalatar pyhässä lehdossaan oli suuri ja antelias. Maria-puja-rituaalissa annettava ihminen sai kaikilta paljon rakkautta, ennen kuin hänet uhrattiin kurkumapellon rituaaleissa hedelmällisyyden takaamiseksi.

 

Alkuperäisasukkaat ja suurprojektit

Orissan osavaltion väestöstä noin neljäsosa on adivaseja eli eri etnisiin ryhmiin kuuluvia alkuperäisasukkaita. Valtaosa heistä asuu Koraputin alueella. Heidän maillaan sijaitsee parikymmentä jättikehitysprojektia: tehtaita, sähköntuotantolaitoksia, kaivoksia, patoja, tekoaltaita. Adivaseille niistä ei ole ollut kuin vahinkoa.

Esimerkiksi Kolab-jokeen vuonna 1976 rakennetun tekoaltaan alle jäi 60 000 ihmisen kodit. 53 kylää jäi kokonaan veden alle, 149 osittain.

”Intiassa kehitys tarkoittaa suurprojekteja ja niiden tieltä pakkosiirrettyjä ihmisiä”, tiivistää Putsilin adivasikylän johtaja Prempatro.

Koraputissa sijaitsee myös Aasian suurin alumiiniyhtiö, intialais-ranskalainen National Aluminium Company, NALCO. Jalostamon ympärille on muodostunut 18 kylästä pakkosiirretyn 18 000 ihmisen yhteisö, slummi.

Varsinaisia työntekijöitä jalostamolla on noin 3 000. Heitä varten on oma korkeatasoinen asuinalueensa. Valtaosa työntekijöistä on muualta tulleita; adivaseja ei heidän joukossaan ole.

”Meillä ei ole koulutusta. Korkeintaan saisimme siivota toisten sotkut eikä sellainen ole adivasien elämää. Olemme vapaita lintuja”, toteaa eräs Gangamagudan kylän adivasimiehistä.

NALCOn lähes 10 000 hehtaarin alue oli alunperin adivasien maata. Jotakin adivasien kulttuurista on vieläkin jäljellä. Adivasien parissa työskentelevän WIDA-järjestön työntekijä pysäyttää auton metsikön kohdalla ja menemme sisään pienestä portista. Olemme Kanta Baunsunin, adivasien vaarallisen bambu-jumalattaren lehdossa.

Yhtäkkiä siritys, hämäryys, läpitunkemattoman bambutiheikön kahina. Polku jonka päässä pieni aukea: punaista. Punaisia kankaita, punaisella jauheella maalattuja kiviä ja pieniä patsaita, punaisia terälehtiä hämärässä, juuri ennen kuin kaikki värit auringon laskiessa katoavat.

”Lehto aiottiin tuhota yhtiön hindu-temppelin tieltä. Mutta NALCOn johtaja näki pahan unen ja urakoitsija kuoli äkillisesti. Adivasien lehtoon ei koskettu”, oppaani kertoo.

Paremmin kuin ennen

Seuraan WIDA-järjestössä työskentelevää Hemalathania rinteitä ylös ja joentörmiä alas. Taivas on suuri, viljelykset lainehtivat kivenlohkareiden takaa silmiin auetessaan. Gangamagudan kylä, minne olemme matkalla, on kuin vuorelle viskattu leipäkivi, renkaat aaltoilevat alas asti.

Nyt 25-vuotias Hemalathan tuli jo 15-vuotiaana koulutukseen WIDAan. Hän oli niitä, jotka aloittivat työn Gangamagudan kondha-kylässä. Kondhat ovat suurin Koraputin aleen 18 adivasi-heimosta, ja Hemalathan on itsekin kondha.

Kylän naiset tulevat tervehtimään painamalla sahraminvärisiä riisinjyviä otsaani. Meidät johdatetaan katoksen alle istumaan. Se on naisten paikka. Miehet istuvat auringossa sodorissa.

 

Putsilin kyläpäällikkö Prempatro tukee uusiutuvaa energiaa.

”Ennen miehet joutuivat aina lähtemään työn perään Andra Pradeshiin banaani-, tupakka- ja riisipelloille. Ennen meillä ei ollut koulua, emme tienneet mitään hallituksen ohjelmista emmekä osanneet käydä mitään kauppaa. Naiset pelkäsivät liikkua kylän ulkopuolella. Jos kylään tuli vieraita, he juoksivat pakoon vuorille. Dalitit myivät meille alkoholia, keräsivät naisilta koruja ja verottivat meitä”, Kandu Khora, yksi kylän puuhamiehistä, kertoo.

WIDAn avulla paljon on muuttunut. Naiset ovat muun muassa perustaneet pienluottoryhmiä, saaneet hallitukselta maata ja istuttaneet hedelmäpuita ja rohtokasveja. He myös käyvät itse markkinoilla myymässä tuotteitaan.

”Kylän koulua käyvät nyt melkein kaikki lapset ja aikuisetkin oppivat pikkuhiljaa lukemaan. Olemme hyvin kiitollisia. Me miehet emme olisi voineet kehittää kylää yksin. Naisten ansiosta meidän ei tarvitse enää lähteä Andran kuumille pelloille. Olen hyvin onnellinen – ja joka päivä vaimoni kehittyy. Annan vaimolleni joka päivä tilaisuuksia kehittyä!” Kandu Khora hymyilee leveästi.

Kysyn onko tässä kylässä – joka näyttää ihanalta – enää mitään isompia ongelmia.

Kyllä, maakysymys on jatkuva uhka. Yhtiöitä tulee koko ajan ja ne pyrkivät ostamaan maat. Eikä vuorilla ole enää tarpeeksi metsiä. Periaatteessa vuoret kuuluvat hallitukselle, mutta alueilla, joilla adivasit ovat enemmistönä, maata ei saa luovuttaa yhtiöille ilman heidän suostumustaan. Suostumus oli ennen helppo hankkia: tietämättömiä adivaseja oli helppo narrata. Enää se ei onnistu.

Harvahampaisen Kandu Khoran vieressä valppaana kuunnellut vaimo Moni Khora haluaa esittää minulle yhden kysymyksen.

”Istuvatko naiset Suomessa yhdessä miesten kanssa?” Moni kysyy. Hemlathan kertoo, että Moni Khora on asettumassa ehdokkaaksi paikallisvaaleissa.

Sitten nuoret miehet alkavat rummuttaa ja naiset tarttuvat toisiaan vyötäisistä, rupeavat askeltamaan tasaisesti maata polkien ja vetävät minutkin mukaan tanssiin.

Tietoisuus yhteisön omasta arvosta

Kastijärjestelmässä adivasit ovat jopa dalitien eli kastittomien alapuolella. WIDA on ainoa järjestö, joka on ryhtynyt taistelemaan adivasien oikeuksien puolesta. Järjestön taustavoimana on Intian luterilainen kirkko.

WIDA on perustettu vuonna 1981, ja siitä lähtien se on toiminut yhteensä 230 kylässä. Tällä hetkellä työskennellään ”enää” 130 kylässä.

”WIDAsta on tullut alueellinen koulutus- ja resurssikeskus. Olemme auttaneet alkuun 10 muuta järjestöä ja toimimme yhdessä 24 kansalaisverkoston kanssa. Kaikkiaan olemme tehneet yhteistyötä noin 500 kansalaisjärjestön kanssa”, järjestön johtaja William Stanley selittää.

WIDA kouluttaa ihmisiä tulemaan tietoisiksi itsestään ja siitä mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tekemään sitten päätöksiä aiemman kohtalonuskon sijaan.

Järjestön toiminta on häkellyttävän laaja-alaista ”perinteisestä” osallistavasta terveys-, ravitsemus-, lukutaito- yms. opetuksesta maanomistustaisteluihin, adivasi-naisten laajamittaiseen metsätuotebisnekseen, vaihtoehtoisiin energiahankkeisiin, kaivosyhtiöiden kouluttamiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen.

”Nyt keskitymme paikallisten johtajien kouluttamiseen, ruokaturvaan ja tulonhankintaan. Painopisteenä on myös tuotteiden markkinoinnin parantaminen ja yhteisöjen energiatalouden kehittäminen”, härkämäisen dynaaminen Stanley luettelee.

Vireille on esimerkiksi pantu hanke yhteisötaloustaseen laatimisesta.

”Haluamme ilmaista rahassa yhteisön kaikkien resurssien, luonnonvarojen ja henkisten kapasiteettien arvon. Tällöin yhteisön resurssit voivat toimia yksilöille lainan takuuna. Jos yhteisö joutuu neuvottelemaan esimerkiksi jonkin yhtiön kanssa korvauksista, se voi osoittaa numeroilla oman hintansa. Intian hallitus on mainostanut Intiaa halpana sijaintipaikkana ulkomaisille yhtiöille. Haluamme näyttää, että ei se niin halpaa ole.”

Uhkauksia ja oikeusjuttuja

Suhteessa alumiini- ja muihin yhtiöihin WIDA toimii monella tasolla. Useiden yhtiöiden tulo on voitu estää; esimerkiksi NALCOa vastaavan suuryhtiön tuloa on viivytetty jo kahdeksan vuotta, alueellisen, kansallisen ja kansainvälisen verkostoitumisen keinoin. Taistelu on ollut kovaa ja vienyt myös ihmishenkiä.

Esimerkiksi vuonna 1999 Lakshmipurissa järjestettiin suuri adivasien ja alumiiniyhtiöiden edustajien tapaaminen. Yhtäkkiä eräs adivasi-nainen tempaisi aseen poliisilta, osoitti sillä ja sanoi: ”Jos ette lähde mailtamme, ammun”.

kuva: Katri Simonen
WIDAn johtaja Stanley on jopa joutunut etsintäkuulutetuksi työnsä vuoksi.

Edellisenä vuonna intialainen Aditya Birla –yhtiö oli joutunut perumaan investointisuunnitelmansa, kun adivasit olivat aloittaneet yhteisen laajan kampanjan sitä vastaan. Urakoitsijoiden koneita oli myös uhattu särkeä, elleivät kaivajat häivy.

Vuonna 1999 Orissan osavaltio kielsi WIDAn toiminnan. WIDAssa saatiin selville, että yhtiöt olivat lahjoneet osavaltion tuomarin viidellä miljoonalla rupialla ja nostivat syytteen. Oikeusjuttu eteni Delhiin saakka.

Orissan osavaltio puolestaan syytti WIDAa johtavaa Stanleytä kristityksi pastoriksi, joka vastustaa talouskasvua. Kristitty Stanley kyllä on muttei pastori: luterilaisen kirkkonsa johdolle tämä dalit on vaikeasti nieltävä pala marxilaisen taustansa ja radikaalisuutensa vuoksi. Stanely oli kaksi vuotta etsintäkuulutettu. Intian liittovaltion hallitus tuki WIDAa koko tuon ajan. Vuonna 2 000 panna poistettiin.

WIDA kouluttaa kaivosyhtiöitä

WIDA ei kuitenkaan dogmaattisesti vain vastusta suuryhtiöitä. Jos yhtiö on jo asettunut alueelle, adivaseista on esimerkiksi koulutettu autonkuljettajia ja konekirjoittajia sen palvelukseen.

Aivan uudenlainen askel suhteessa suuryhtiöihin otettiin helmikuussa. WIDA järjesti kahden muun orissalaisen järjestön kanssa seminaarin monikansallisten kaivos- ja metalliteollisuusyhtiöiden johtajille. Koulutusseminaariin osallistui yhtiöiden edustajia Australiasta, Etelä-Afrikasta, Englannista, Perusta ja Chilestä.

Seminaarin asiantuntijaksi ja yhteisökehitysmenetelmän opettajaksi oli kutsuttu tutkija Queenslandin yliopistosta.

Järjestöt kuljettivat yhtiöiden edustajia kentällä ja näyttivät näille, miten suuret infrastruktuurihankkeet vaikuttavat niiden tieltä siirrettyjen ihmisten toimeentulomahdollisuuksiin. Käyntikohteiden joukossa oli eri vaiheissa olevia ja eri tavoin toteutettuja asutuskohteita.

”Yhtiöt valmistelevat tuloaan paikkakunnalle vuosia, mutta ihmisten siirtoja ja uudelleenasuttamista ei valmistella lainkaan. Tähän haluamme muutoksen”, Stanley määrittelee.

Hänen mukaansa koulutustilaisuus oli kaikkien mielestä hyödyllinen ja vuorovaikutusta halutaan jatkaa.

Yhtiöiden edustajille haluttiin näyttää myös esimerkki toisenlaisesta kehityksestä ja niinpä heidät vietiin kondha-kylä Putsiliin, missä WIDA on toiminut jo 14 vuotta.

Sinne minutkin vietiin.

Aurinko nousee Putsilissa

Kondha-kylät on rakennettu vuoren rinteelle itä-länsisuunnassa siten, että asumukset ovat yhden raitin molemmin puolin. Vaaran uhatessa asukkaat voivat parilla askeleella nähdä toisensa ja kokoontua yhteen. Sadevesi huuhtoo kaltevalta raitilta jätteet alas ja maksimaalinen auringonpaiste desinfioi paikat puhtaiksi. Näin minulle selitetään.

Saavumme Putsiliin aamulla. Tuntuu kuin koko kylä olisi näkösällä vuoren hyllyllä.

Auringonpuoleisella taloneduspenkillä vanha mies pikkulapsi vielä unessa sylissään. Huopa yön jäljiltä harteilla, paljaat jalat. Harmaamyssyinen räätäli lapsiparvi ympärillään tutkiskelemassa ompelukonettaan, sari-kankaat välkähtelevät. Naisia öljyämässä hiuksiaan, toisia jo seulomassa maassa punaisia, keltaisia, mustia siemeniä.

kuva: Katri Simonen

Jotkut uudistavat ovenpieliä ja talonsa edustaa levittämällä siihen lantavettä. Lanta pitää maan kiinteänä ja sileänä.

He hymyilevät ystävällisesti, kasvoilla isoja koruja. Yhtä aikaa aristokraattisen ja villin näköinen nainen luutii siemeniä sikari suussaan.

Katolla kuivaa chilejä. Pieni tyttö nostetaan tikapuille, hän saa käydä niitä noutamassa. Katon harjaa koristaa kurpitsa.

Kanoja ja siroja vuohia pistäytyy asumusten mustista oviaukoista sisään ja ulos. Talot ovat kuin houkuttelevia luolia, kapeasuisia ruukkuja.

Kylän ylpeys: pienvesivoimala

Kyläpäällikkö Prempatro seisoo reunimmaisen talon eli yhteisötalon edessä. Talon kulmalla riippuu soittokello: siihen hän soittaa aina kun jokin tärkeä kokoontuminen alkaa.

Yhteisötalon seinään on kirjoitettu qui-kielellä ja englanniksi se, mistä WIDA ja Putsil ovat niin ylpeitä: Micro Hydro Power Project – Putsil. Putsilin pienvesivoimaprojekti.

Otsikon alla on eriteltynä kuinka paljon kukin kumppani on antanut siihen resursseja, ja sitten kulut yksityiskohdittain. Partnereista ensimmäisenä on People of Putsil; sen jälkeen listassa on nimiä Delhin kaupungista japanilaisiin ja saksalaisiin kumppaneihin, pienempiin ja suurempiin järjestöihin.

Putsilin noin 300 asukkaan itse suunnittelema ja rakentama piensähkövoimala valmistui helmikuussa 1 999. Kylän kaksi sähkömekaanikoksi koulutettua nuorukaista huolehtii sen toiminnasta ja kyläläiset maksavat käyttökulut.
Pienvoimalan ansiosta Putsil ei ole enää mikään takapajula. Sähkövaloa saadaan aamuisin ja iltaisin neljä tuntia. Läksyjä ja töitä voi hyvin tehdä eikä tarvitse kompuroida pimeässä. Viljan ja öljykasvien siementen jauhaminen sujuu helposti omassa myllyssä. Kylästä on saatu televisio- ja puhelinyhteys muuhun maailmaan. Sähköpumppu auttaa viljelysten kastelussa.

Energiamuodon suhde kehitykseen

Mustavalkoelokuvan tähden näköinen Prempatro kertoo, että koko kylä polveutuu samasta isoisästä, Mudu Sapurasta. Kolme sukua – Zani, Samta ja Mudhi – omistivat ympäröivät vuoret ja olivat suoraan yhteydessä maan kuninkaaseen. He elivät pelkästään metsän antimista.

Noin 20 vuotta sitten kylään tuli lähetyssaarnaajia, jotka opettivat heille maanviljelystä, luku- ja kirjoitustaitoa ja tekivät heistä kristittyjä. Kylän oma pappi on 18 vuoden työn tuloksena jopa kääntänyt Uuden testamentin qui-kielelle. Prempatron mukaan kristinuskon ja adivasien perinteisen uskon välillä ei ole mitään ristiriitaa. Pappi, joka myös on paikalla, ei kommentoi.

kuva: Katri Simonen
Yhteisötalon seinään on kirjoitettu Putsilin ylpeyden, pienvesivoimalaprojektin, lahjoittajien nimet

Toinen suuri lähihistorian tapahtuma on ollut WIDAn tulo. Kondhat ovat tulleet tietoisiksi ihmisoikeuksistaan ja muusta maailmasta, terveydentila on kohentunut, malaria hävinnyt viemäröinnin myötä, englantia osaa jo yksi ja toinen, sunnitteilla on tyttöjen asuntokoulu ja juuri on aloitettu kalankasvatus lammessa. Kyläläiset ovat saaneet tietoa keinoista parantaa toimeentuloaan.

”Tietoisuus on tärkeintä”, Prempatro sanoo.

Kysyn miten he seuraavaksi haluaisivat kehittää kyläänsä.

”Haluaisimme saada lisää tietoa ja yhteyksiä toisiin maihin. Haluaisimme oppia etenkin uutta maatalousteknologiaa, jotta voisimme nostaa tuotantoamme.”

Käy ilmi, että Prempatro on ollut WIDAn viemänä opintomatkalla Saksassa ja tutustunut siellä pienimuotoiseen, uusiutuviin energialähteisiin perustuvaan vihreään teknologiaan.

”Pienteknologia, joka perustuu uusiutuville luonnonvaroille, kiinnostaa meitä. Suurhankkeiden vaikutuksethan me jo tiedämme”, hän toteaa.

Yhtäkkiä ymmärrän. Kaikkeen kehitykseen tarvitaan liikkeellepanevaa voimaa, energiaa. Energiamuoto ja sitä seuraava kehitys liittyvät toisiinsa. Energia – kehitys. Toisenlainen energia – toisenlainen kehitys. Lisäksi energiamuoto liittyy ilmastonmuutokseen. Adivasitkin tarvitsevat uutta energiaa, mutta se ei saa olla energiaa, joka rikkoo heidän elinpuitteensa.

”Haluamme kyseenalaistaa globaalien yhtiöiden politiikkaa ja luoda uusiutuville energialähteille perustuvia vaihtoehtoja yhteisöjen energiatarpeiden täyttämiseksi”, sanoo Stanley myöhemmin.

Adivasit ovat tämän toisenlaisen kehityksen kärjessä. Heidän on pakkokin olla. Jos he eivät ole tietoisia siitä mitä tapahtuu, jos he eivät järjesty ja kouluta itseään, jos heillä ei ole näkemyksiä, taitoja ja energiaa millä kehittää elintasoaan omissa yhteisöissään, he ja heidän maansa ovat helppoja paloja maata ostaville suuryhtiöille, eikä heitä silloin enää ole. Myös luonnonvarojen käy huonosti. Adivasien on opittava nopeasti.