”Olen ollut monessa mukana, mutta ensisijaisesti koen olevani antropologi”, kertoo Marja-Liisa Swantz. Mutta puhuipa Swantzin kanssa hänen työstään antropologina, kehitys- tai lähetystyöntekijänä, loppujen lopuksi keskustelunaiheena on aina Afrikka ja etenkin sen naiset. Siksi on yllättävää kuulla, että naiskysymykset tulivat Swantzin elämään suhteellisen myöhään. ”Nuorena siihen ei ollut tarvetta”, Swantz toteaa.

”Lapsuudessa ja nuoruudessa minulle ei kertaakaan tullut sellaista tunnetta, että olisin joutunut luopumaan jostakin siksi, että olen nainen. Perheessäni ei tehty minkäänlaista eroa tyttöjen ja poikien välille esimerkiksi koulutusvalintojen suhteen: paineita ei asetettu. Perheessä oli vain tyttöjä ja kaikkia kannustettiin akateemiseen koulutukseen.”

”Sota-aikana tytöt tekivät työtä siinä kuin pojatkin. Sodan loppuvaiheessa kuuluin ensimmäiseen ja ainoaksi jääneeseen naisryhmään, jolle annettiin jopa aseellinen koulutus. Kaikki oli siihen aikaan tavallaan hyvin maskuliinista eikä ihmisten naisellinen puoli päässyt juuri lainkaan esille”, Swantz pohtii.

Maisteriksi valmistuttuaan Swantz lähti englannin kielen oppiin Englantiin ja siellä hänelle selvisi, että Afrikassa oli valtava opettajapula. Silloisessa Tanganjikassa avautui opettajan paikka, johon Swantz valmentautui Yhdysvalloissa. ”Siellä tapasin tulevan mieheni, juuri pastoriksi valmistuvan Lloyd Swantzin. Kihlautumisemme ei estänyt meitä menemästä lupautumiimme tehtäviin, morsian Tanganjikaan lähetystyöhön ja sulhanen Englantiin pakolaisten koulutuskeskukseen.”

Tanganjikassa tuleva naisten puolestapuhuja oli tyytyväinen, kun hän vastoin alkuperäistä tarkoitusta joutui opettamaan englantia poikien opettajaseminaariin. ”Silloin ajattelin, että afrikkalaisen kansallistunteen noustessa olisi kiinnostavampaa opettaa poikia, jotka olisivat tyttöjä valveutuneempia yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Pian pääsin onnekseni opettajaksi tyttöjen opettajaseminaariin ja keskikouluun. Sain huomata, että olin ollut väärässä – – tytöt olivat aivan yhtä aktiivisia ja osasivat esimerkiksi lakkoilla siinä kuin pojatkin”, Swantz kertoo.

Ensikosketus afrikkalaisnaisten todellisuuteen oli Swantzille monella tapaa tuttu omasta nuoruudesta: Kilimanjaron rinteillä elävät chaggat arvostivat opiskelua ja halusivat myös tytöt koulun penkille. ”Monet chagga-isät olisivat tosin antaneet tyttärilleen vain peruskoulutuksen kuudenteen luokkaan saakka, sen jälkeen alettiin pohtia naimakauppoja. Tilanne kuitenkin muuttui. Vanhemmat halusivat tyttärensä myös yläluokille niin nopeasti, ettemme lopulta pystyneet tarjoamaan koulutusta kaikille halukkaille.”

Neljän Afrikka-vuoden jälkeen Swantz suuntasi muutamaksi vuodeksi Englantiin, jossa hän sai kaksi kolmesta tyttärestään. ”Lasten myötä naiseuden kutsumukseni muuttui. Imetin lapseni täydet 10 kuukautta, mutta ruuanlaittoa minun ei ole tarvinnut juuri opetella”, Swantz naurahtaa. ”Englannissa asuimme yhteisössä ja söimme yhdessä toisten kanssa, Tansaniassa oli apulaisia – – ja sen jälkeen Lloyd on hoitanut ruokapuolen.”
 

Kaapin paikka amerikkalaisittain

Raskaita taakkoja kantavien afrikkalaisnaisten katsominen sai Swantzin ymmärtämään, ettei paikallisten naisten elämä ollut helppoa, vaikka monet ovet olivat heille avoinna. Kuitenkin vasta Swatzin toinen työkausi Afrikassa sai hänet havaitsemaan, ettei maailma ollut sellainen paikka, jossa hän kuvitteli elävänsä.

”Mieheni kutsuttiin Tansaniaan lähetystyöhön yhdysvaltalaiskirkon palveluksessa. Osallistuin mieheni kanssa aktiivisesti kirkon työhön, menin kokouksiin ja keskustelin asioista siinä kuin muutkin. Eräänä päivänä paikallisen kirkon amerikkalainen presidentti tuli kotiimme ja sanoi, että kai sinä nainen ymmärrät, ettet ole täällä lähetystyöntekijänä, vaan sinun miehesi. Hän kielsi minua puhumasta kuin olisin kirkon työntekijä. Tämä aukaisi silmäni: aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan mitään näin hullua”, Swantz nauraa ja kiittelee suomalaisten lähetysjärjestöjen mallia, jossa molemmat aviopuolisot palkataan lähetystyöhön.

”Amerikkalaiset antoivat minun opettaa edelleen englantia läheteille, mutta palkka maksettiin vain miehelleni. Amerikkalaisten säädöksissä naisista puhuttiin vasta kolmannessakymmenennessä tai neljännessäkymmenennessä pykälässä – – kohdassa, jossa määriteltiin esimerkiksi se, mitä tavaroita sai ottaa mukaansa kentälle”, Swantz päivittelee.

Kokemus koetteli Swantzin omanarvontuntoa sen verran, että hän päätti vaihtaa maisemia. ”Tämä oli tärkein syy sille, että ryhdyin tutkijaksi. Tosin asiaan vaikutti myös se, että itsenäistymässä olevan kirkon paikalliset työntekijät halusivat hoitaa työnsä itse.”

Naiset hirvimetsään?

Kun Tansanian kirkko itsenäistyi, sen asennoitumista naisen tehtävään voi Swantzin mukaan pitää vanhoillisena. ”Johdon ottaneet afrikkalaismiehet ovat halunneet muokata naisten roolia kirkossa yksinomaan perheen roolin mukaiseksi. Kirkossa naisille on varattu äidin ja vaimon osa: he tekevät lähinnä kotitalouteen liittyviä töitä.”

”Mutta näinhän se on täällä Suomessakin – – eikä siinä ole edes mitään pahaa”, Swantz huudahtaa. ”Ei elämää pidä jakaa sillä tavalla, että kaikkien naisten täytyy välttämättä lähteä hirvimetsälle ja miesten siirtyä keittiöön. Naiset synnyttävät lapsia ja on aivan luontevaa, että he hoitavat niitä myös työkseen.”

”Meitä moitittiin Afrikassa kovasti siitä, että opetimme tytöille koulussa kotitalouden kaltaisia ’tyttöjen’ aineita muiden oppiaineiden rinnalla. Siinä vaiheessa oli kuitenkin ensisijaisen tärkeää, että afrikkalaisissa kodeissa opittiin kotitaloustaitoja.”

”Samankaltaista kritiikkiä kuulee edelleen, mutta afrikkalaisnaiset eivät yhdy siihen. Afrikan ensimmäisen sukupolven yliopistonaisilla on pelkkää hyvää sanottavaa saamastaan peruskoulutuksesta, ja heistä on tullut omien alojensa ja yhteisöjensä todellisia johtajia. Naisasian ajamisessa ei saisi olla liian yksipuolinen: ympäröivä yhteiskunta ja sen tarpeet on pakko voida ottaa huomioon.”

Vaikka Swantz näkee miehet ja naiset luonnostaan erilaisina, ei hän kuitenkaan halua edistää jyrkkää sukupuoltenvälistä työnjakoa yhteiskunnassa – – olipa kysymys Suomesta tai Afrikasta. ”Kaikilla tulee olla mahdollisuus tehdä sitä, mihin omat taipumukset viittaavat, sillä on olemassa niin sanottuihin naisten töihin suuntautuneita miehiä ja päinvastoin. Afrikassa on menty siihen, että naisia yritetään saada rekka- ja bussikuskeiksi, jotta kaikki näkisivät, että tämäkin on mahdollista. Se on hyvä suuntaus, mutta se ei ole silti epätasa-arvoa, jos naisia on enemmän hoitotyössä kuin miehiä. Tärkeintä on, että hoitotyölle annetaan enemmän taloudellista arvoa, mutta tämähän tapahtuu tietysti vasta sitten, kun miehet lähtevät hoiva-alalle.”

Akateeminen toisinajattelija

Swantz ei ole koskaan jättänyt lähetystyötä kokonaan, mutta Afrikassa hänestä tuli myös merkittävä antropologi sekä kehitystutkimuksen ja kehitysyhteistyön asiantuntija. Yhdistelmä vaikuttaa ristiriitaiselta: monet akateemisesti suuntautuneet antropologit eivät halua sotkeutua kehitysyhteistyöhön – – lähetystyöstä puhumattakaan – – ja useat näkevät jännitteen myös kehitysyhteistyön ja lähetystyön välillä. Kun Swantzin uraa tarkastelee lähemmin, elämäntyön eri osa-alueet muodostavat kuitenkin luontevan kokonaisuuden. Tutkijanakin Swantzin yksi tärkeimmistä motiiveista on aina ollut halu auttaa ja olla kanssaihmisille hyödyksi.

Swantz on ensimmäinen niin sanottuja osallistavia tutkimusmenetelmiä käyttänyt suomalainen ja alan pioneereja koko maailmassa. Alun alkaen hän alkoi kehittää tutkittavien omista ongelmista lähtevää metodiaan täysin itsenäisesti, mutta hän löysi pian työnsä tueksi muita samanhenkisiä tutkijoita.

Swantz kehitteli menetelmäänsä antropologisten työskentelymetodien pohjalta ”Työskentelytapani eroaa perinteisestä antropologiasta siinä, että en lähde liikkeelle tutkimuksen, vaan tutkittavien ihmisten lähtökohdista: tutkimus on yhteistyötä, jossa tutkija auttaa tutkittavaa tulemaan tietoiseksi omista kysymyksistään – – samalla tutkija esittää tutkittavalle tietysti myös omat kysymyksensä. Suomalainen termi ’osallistaa’ ei ole aivan oikea. Molemmat osapuolet ovat osallisia ja molempien yhtäläinen osallisuus on lähtökohta.”

kuva: Janne Sivonen
Marja-Liisa Swantzin uuden kotipaikan työhuoneessa Hartolassa sijaitsee yksi Suomen suurimmista Afrikka-aiheisista kirjastoista

”Kenttätyötä tekevät antropologit osallistuvat tutkimiensa ihmisten elämään, mutta samalla he pysyvät kuitenkin ulkopuolisina havainnoijina. Itse en ole koskaan kokenut tehneeni ”kenttätyötä”, sillä en ole tutkinut
ihmisiä ”kentällä” vaan siellä, missä asun. Siksi minua ei ole pidetty pelkkänä tutkijana, vaan tutkimuksen kohteena olevat yhteisöt ovat adoptoineet minut.” Tansaniassa Swantz tunnetaan edelleen nimellä Mama maendelo, Äiti kehitys.

Kehitysyhteistyöhön osallistavat menetelmät tulivat Swantzin mukaan Maailmanpankin linjanmuutoksen myötä. ”Pankilla oli 80-luvulla tutkimushanke, jossa selvitettiin erilaisten kaivomallien toimivuutta. Kahden tuhannen kaivomallin läpikäynnin jälkeen päädyttiin siihen, etteivät tekniset ratkaisut ole ongelman ydin: tärkeintä on, että ihmiset osallistuvat itse kaivojen suunnittelemiseen ja tuntevat ne omikseen. Kun Maailmanpankki alkoi puhua osallistavuuden puolesta, muut avunantajat seurasivat nopeasti perässä.”

Niinpä osallistavien menetelmien käytöstä on tullut kehitysyhteistyössä itsestäänselvyys. ”Ne ovat itsestäänselvyys vain puheissa”, Swantz korjaa. ”Termi on kaikkien huulilla, mutta hyvin harvat ovat todella tajunneet, mistä asiassa on kysymys. Suurin ongelma on se, etteivät menetelmät koskaan juurtuneet kunnolla akateemiseen maailmaan”, Swantz toteaa. ”Se, ettei osallistavia menetelmiä ole hyväksytty tieteessä merkitsee, ettei osallistavuus ole todellista muuallakaan.”

”Olen myös itse ollut hieman syrjässä akateemisesta antropologiasta, mutta tästä on ollut minulle paljon hyötyä: kehitysmaainstituutissa ja YK-yliopiston alaisessa WIDER-instituutissa minulla on ollut mahdollisuus työskennellä vapaammin ja luovemmin.”

”Vielä kerran Afrikkaan”

Tuntuu liioitellulta sanoa, että Swantz olisi ollut tiedemaailmassa syrjässä. Hän on julkaissut pitkän uransa aikana ahkerasti, hoitanut useampia antropologian professuureja, johtanut Helsingin yliopiston kehitysmaainstituuttia ja luennoinut yli 30 ulkomaisessa yliopistossa Harvardista Nairobiin.

Kun muistaa, että tiedeuransa rinnalla Swantz on ollut erittäin aktiivinen myös kehitysyhteistyössä ja kansalaisjärjestökentällä – – hän on esimerkiksi Kepan syntysanojen lausuja – – on pakko kysyä, miten hän on ehtinyt tehdä tämän kaiken? ”Taidan kuulua niihin, jotka sattuvat pitämään työstään”, vastaa Swantz vaatimattomana. Aviomies Lloyd on todennut Swantzin nukkuvan harvoin neljää-viittä tuntia pidempää ja muistuttanut, että töiden lisäksi hän on ollut myös täysipäiväinen vaimo, kolmen lapsen äiti ja isoäiti.

Eikä tahti ole hidastunut vielä 76-vuotiaanakaan: Swantz luennoi edelleen ahkerasti eri tilaisuuksissa, istuu kotikuntansa valtuustossa sitoutumattomana Keskustan ryhmässä ja perusturvalautakunnassa sekä seuraa tarkasti niin lähetystyötä, tiedemaailmaa kuin kehitysyhteistyöasioitakin. Nuoruuden muistelmateos Omaa tietä etsimässä ilmestyi ennen kesää ja nyt Swantz kirjoittaa kirjaa Afrikan-vuosistaan.

”Taaksepäin katsominen on erittäin kiehtovaa”, Swantz toteaa. ”Tässä iässä sitä voi jo koota yhteen asioita, joita on tullut tehdyksi.”

Swantz on asunut jo muutaman vuoden Hartolan Koitista alun perin kesämökiksi ostamassa talossa. Olohuoneen ikkunasta avautuu järvimaisema, josta saisi kauniin postikortin. ”Minulla ei ole täällä Hartolassa minkäänlaista sukuyhteyttä enkä ollut koskaan edes käynyt täällä ennen kuin tulimme kesäasukkaiksi. Silti tänne muuttaminen on merkinnyt minulle paluuta juurilleni – – suomalaiseen kulttuuriin. Akateeminen taustani ponnistaa suomalaisuudesta, sillä alun alkaen luin itseni suomen kielen maisteriksi. Täällä maaseudulla olen myös saanut nähdä omakohtaisesti ongelmiemme samankaltaisuuden kehitysmaiden ongelmien kanssa.”

Swantz esittelee ylpeänä taloaan sekä kotipihaa, jolta löytyy niin riihi kuin savusaunakin. Lounaspöytään siirtymisen ja ruokarukouksen jälkeen keskustelu kääntyy takaisin Afrikkaan ja Swantzin tutkimuksiin.

”Eilisaamuna minulle tuli voimakas tunne siitä, että minun on mentävä vielä kerran Tansaniaan katsomaan aluetta, jolla olen tehnyt pääosan tutkimustyöstäni. Alun perin takapajuinen alue alkaa olla nyt kaupungistunut, ja haluan nähdä omin silmin, miten muutosprosessi tapahtuu ja mistä muutos lähtee liikkeelle. Jos voimia vielä riittää, kirjoitan sen jälkeen koosteen koko tutkimushistoriastani.”