Harri Englund: From war to peace on the Mozambique-Malawi borderland.
Edinburgh: Ediburgh University Press for the International African Institute. 2002.

Päivittäisen tiedonvälityksen kuumeisessa rytmissä Afrikan sodat unohtuvat nopeasti. Ne myös sulautuvat helposti yhdeksi ja samaksi katastrofiksi mielikuvissa, joiden taustalla väijyvät ikivanhat harhat ”pimeästä mantereesta”. Ruandan kansanmurha vuonna 1994 tuli kuin tilauksesta ruokkimaan näitä mielikuvia: kaksi heimoa näytti ratkovan ikuisia kiistojaan tavallista verisemmin.

Afrikassa on viime vuosikymmeninä käyty sotia Sierra Leonesta Somaliaan, Angolasta Ugandaan, Ruandasta Mosambikiin ja Kongosta Sudaniin, mutta jokaisen konfliktin taustalla on niin moninaisia syitä, että puhe ”ikuisista” heimoriidoista on sekä vaarallista että virheellistä. Maailmankauppa ja –politiikka ovat muovanneet Afrikan olosuhteita kauemmin ja selvästi väkivaltaisemmin kuin vaikkapa Suomen.

Afrikan tie kolonialismista kylmän sodan tantereeksi oli kivikkoinen ja väkivaltaisilla konflikteilla viitoitettu. Yhteistä näille konflikteille oli vain se, että köyhätkin maat saattoivat olla nappuloita rikkaiden valtioiden pelilaudalla. Heimoja Afrikassa toki oli ja on, mutta kun varhaiset siirtomaaisännät huomasivat, kuinka kätevää oli luokitella alkuperäisväestö näennäisen erillisiin lokeroihin, heimorajoja ei enää helposti ylitetty. Tässä valossa Afrikan konfliktit ovat seurausta yhtä lailla läntisestä hallintokulttuurista kuin afrikkalaisesta heimoajattelusta.

Mosambikin sisällissota on esimerkki siitä, kuinka monet tekijät vaikuttavat konflikteihin Afrikan monimutkaisessa todellisuudessa. Eteläisessä Afrikassa sijaitseva Mosambik itsenäistyi Portugalin siirtomaavallasta 1975, mutta sisällissota alkoi lähes välittömästi ja jatkui vuoteen 1992 asti. Kyse ei ollut heimosodasta: sissiliike nimeltä Renamo alkoi taistella Frelimon marxilais-leniniläistä hallitusta vastaan. Tukea sissiliike sai eräiltä läntisiltä hallituksilta sekä rotusortoa ylläpitäviltä Etelä-Afrikalta ja Rhodesialta (nykyinen Zimbabwe).

”Vapaustaistelijoiden” poliittiset päämäärät olivat pitkään hämärän peitossa. Mosambikin sota sai ohimenevää huomiota maailman tiedotusvälineissä lähinnä julmuuksiensa vuoksi. Renamon sissit polttivat kyliä, kylvivät maamiinoja sekä silpoivat naisia ja lapsia. Väkivalta näytti olevan päämäärä eikä väline. Puolitoista miljoonaa pakolaista pakeni naapurimaihin, ja miljoonan ihmisen arvioidaan kuolleen sodan jaloissa. Vuoden 1992 jälkeen mosambikilaisten on ollut pakko alkaa rakentaa uudelleen koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmäänsä, jonka silmitön tuhoaminen palautti itsenäisyyttä edeltävälle tasolle. Suomikin on osallistunut Mosambikin jälleenrakentamiseen kehitysyhteistyön keinoin.

Harri Englundin teos on hätkähdyttävä ja perusteellinen tutkimus Mosambikin sodasta erään maaseutuyhteisön kokemusten valossa. Sodan kansainvälinen tausta on kirjassa aina läsnä, mutta Englundin huomion keskipisteessä ovat tavalliset kyläläiset, joiden kokemukset tarjoavat ainutlaatuisen näkökulman Afrikan ongelmiin ylipäätänsä. Teos perustuu Englundin useita vuosia jatkuneeseen kenttätyöhön alkeellisissa oloissa Mosambikin ja Malawin rajamailla, hänen arkistotutkimuksiinsa sekä sosiaaliantropologian tuoreimpiin näkökulmiin.

Harri Englund on kansainvälistä mainetta niittänyt suomalaistutkija, joka hallitsee chichewan-kielen, jota puhutaan Mosambikissa, Malawissa ja Sambiassa. Teos on julkaistu Lontoossa sijaitsevan International African Instituten arvovaltaisessa monografiasarjassa.
 

Sodan suhteet

Kirjan suurin ansio on siinä, että yleensä erillisinä pidetyt tasot yhdistyvät samaksi kertomukseksi. Lukija kohtaa niin kyläläisten henkilökohtaisen historian kuin siihen vaikuttaneet kansainväliset suhdanteet. Englund osoittaa näin myös sen, että sota sai merkittäviä paikallisia piirteitä. Valtioiden ja johtajien historia ei ole sama kuin kyläläisten historia, asia joka pakkaa helposti unohtumaan kansainvälisen politiikan teoreettisissa pohdinnoissa.

Englundin tutkimalla alueella sodan osapuolilla oli edustajansa kyläläisten keskuudessa. Erityisen keskeinen rooli oli veljeksillä Luis ja Rafaelo – ensin mainittu kannatti Frelimoa ja jälkimmäinen Renamoa. Veljesten riita oli vanhaa perua, sen juuret olivat syvällä kolonialismin tuottamissa konflikteissa. Sisällissota sai paikallista väriä, kun sissit saapuivat Rafaelon kutsumina kylään. Seurauksena oli katastrofi, jonka suuruutta kukaan kyläläinen ei osannut aavistaa.

Veljesten riita luo kirjalle vahvan tarinapohjan, mutta Englund ei kirjoita kaunokirjallisuutta vaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Siksi hän marssittaa kertomuksensa näyttämölle suuren joukon muitakin toimijoita. Erityisen kiinnostavaa on lukea, kuinka kyläläisten poliittiset mieltymykset muuttuivat ajan myötä. Historian eri vaiheissa sekä Frelimo että Renamo ovat ensin herättäneet ja sitten murskanneet kyläläisten toiveita.

Sosiaalisen pääoman käsite saa Englundin tutkimuksessa uusia sävyjä. Käsitettä on viime vuosina alettu käyttää Maailmanpankkia myöten kuvaamaan luottamuksen roolia onnistuneessa kehitysyhteistyössä. Englund osoittaa, kuinka sosiaalinen pääoma on riippuvainen historiallisista suhdanteista, ja kuinka se on ymmärrettävä osana valtasuhteita. Sissien kanssa puuhastellessaan eräät kyläläiset unohtivat, miten elintärkeä sosiaalinen pääoma on.

Pakolaisuuden monet kasvot

Kirja kuljettaa lukijansa sodan kauhuista kyläläisten kokemuksiin pakolaisina ja viimein paluumuuttajina rauhan ja monipuoluedemokratian oloissa. Tutkimuksessa on siten vahva kerronnallinen ote, mutta kirjan kuvaama todellisuus ei ole lainkaan niin yksiviivainen kuin selkeä aikajakso antaa olettaa.

Pakolaisuutta käsittelevät luvut ovat erityisen haastavaa luettavaa. Englund käy läpi alan kirjallisuutta ja poimii joukon olettamuksia, joita hänen tutkimuksensa kumoaa. Pakolaisia on tavanomaista pitää voimattomina uhreina, joiden tulisi mahdollisimman pian päästä takaisin kotiinsa. Tässä katsannossa pakolainen on revitty juuriltaan kuin kasvi mullastaan.

Englundin tutkimat pakolaiset pakenivat Mosambikin sotaa rutiköyhään naapurimaahan Malawiin. He eivät muodostaneet pakolaisleirejä vaan asettuivat paikallisiin kyliin. Pakolaisilla oli paljon yhteistä paikallisten malawilaisten kanssa, mutta tästä huolimatta pakolaisuudella oli monet kasvot.

Eräissä tapauksissa pakolaiset otettiin vastaan sukulaisina, toisissa tapauksissa sotaa edeltäneet suhteet eivät kestäneet uuden tilanteen painetta. Englundin ote on jälleen etnografisen tarkka, kun hän käy yksityiskohtaisesti läpi sosiaalisten suhteiden rakentumista. Helpot olettamukset pakolaisuuden olemuksesta on tämän luettuaan pakko hylätä.

Kohti demokratiaa?

Tarina päättyy 1990-luvun loppupuolella, jolloin entiset pakolaiset olivat viettäneet jo muutaman vuoden Mosambikissa. Malawi ja Mosambik kuuluivat siihen afrikkalaisten valtioiden aaltoon, joka 1990-luvun alussa pyyhkäisi vuosikymmeniä jatkuneen itsevaltaisen kauden historian hämäriin. Tilalle tuli monipuoluedemokratia, joka toi rauhan Mosambikiin ja teki Renamostakin poliittisen puolueen.

Englundin kirja on juuri sitä, mitä nyt tarvitaan: juhlapuheet syrjäyttävää tutkimusta afrikkalaisen demokratian todellisuudesta. On koskettavaa saada tietää, millaisella tarmolla nämä sodan ja pakolaisuuden kokeneet kyläläiset alkoivat rakentaa elämäänsä uudelleen Mosambikissa. Toiveet olivat jälleen korkealla, ja suuri osa pakolaisista palasi Mosambikiin välittömästi aselevon jälkeen.

Vaikka Mosambikin talouden kasvu kääntyi jyrkkään nousuun, rajamailla rauhan hedelmät ovat edelleen kitkeriä. Uusi liberaali aikakausi suosii rikkaita, ja Englund on joutunut todistamaan syvää turhautuneisuutta Malawin ja Mosambikin maaseudulla. Hänen johtopäätöksensä on huolestuttava: poliittisen väkivallan edellytykset eivät ole kadonneet.

Kirja on yksityiskohtaisuudessaan vaativaa luettavaa, mutta keskittyminen maksaa vaivan. Harva tämän luettuaan enää epäilee Afrikan ongelmien monisyisyyttä. Englund antaa myös pakolaisuudelle kasvot ja äänen, jotka muistuttavat lukijaa siitä, että uutiskatsausten takaa löytyy ihmisiä, jotka vaikeista olosuhteista huolimatta pyrkivät luomaan oman elämänsä edellytyksiä mahdollisuuksien mukaan. Kirja on kaikin puolin ajankohtaista luettavaa ja raamittaa omalla tavallaan myös ajankohtaista keskustelua Afrikasta ja konfliktien vaivaamasta maailmasta.

Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla.