Laxman Adhikari on tunnettu tutkiva journalisti Nepalissa. Hänen kynänjälkensä on terävää ja hän tarttuu mielellään arkoihin aiheisiin. Erityisesti hän on kirjoittanut ihmisten sosiaalisesta asemasta, terveydenhuollosta ja ympäristöasioista.

Laxman Adhikari kirjoittaa mielellään myös vieraista maista, mikäli hän saa apurahoja. Omalla lehdellä ei matkailuun ole juuri varaa. Suomen ulkoministeriön apurahalla hän on saanut käydä Suomessa toissa kesänä. Matkan tuloksena syntyi 22-sivuinen juttu Sadhana-lehteen. Aikakauslehti Sadhana keskittyy yhteiskunnallisiin taustajuttuihin. Kotimaanasioissa Laxman Adhikarin keskustelua herättänein juttu käsitteli munuaisten siirtoja. Myös hänen juttunsa tyttösikiöiden abortoinnista on osunut herkkään kohtaan.

Tutkivan journalistin ei ole helppo työskennellä Nepalissa. Viranomaiset voivat hankaloittaa aineiston saantia ja epäkohtien paljastajat saavat uhkauksia. Maassa on tapahtunut jopa toimittajien murhia.

”Olen saanut kärsiä juttujeni seurauksista. En uskalla mennä kaikkiin tilaisuuksiin. Onneksi saan työnantajaltani täyden tuen, jos joudun pulaan.”
 

Munuaisen myynti on iso bisnes

Kohun herättänyttä munuaisjuttuaan varten Laxman Adhikari teki matkan Intiaan eräälle salassa toimivalle munuaissiirtoklinikalle.

Hän odotteli klinikalla pitkiä aikoja ja näki omin silmin miten bisnes pyöri. Laittomalle klinikalle tuli nuoria miehiä pääosin Sri Lankasta, Pakistanista ja Nepalista. Heille tehtiin leikkaus, jossa heiltä poistettiin toinen munuainen. Operaatiosta jäi pieni arpi ristiselän kohdalle. Korvauksena he saivat summan, joka vastaa runsasta 1000 euroa.

”Se on iso raha hyvin köyhälle ihmiselle, mutta mitätön jos sitä vertaa terveysriskeihin. Luovuttajalle osuus on vähäinen myös verrattuna lääkärin palkkioon, joka veloittaa uudesta munuaisesta asiakkaalta noin 4000 euroa. Uusi munuainen menee sille, jolla on varaa maksaa, usein ulkomaalaiselle.”

Laxman Adhikari sai tilaisuuden haastatella munuaisensa myyneitä nuorukaisia. He olivat kertoneet kotona perheilleen lähtevänsä Intiaan töihin. Kun työpaikkaa ei ollut löytynyt, he keksivät tämän tavan ansaita rahaa. Kotona he eivät kertoneet rahojensa alkuperää.

”Asiakkaat olivat tyytyväisiä terveeseen munuaiseensa, mutta klinikat olivat artikkelistani hyvin vihaisia. He kertoivat auttavansa ihmisiä ja sanoivat lehtijuttuni vain pilaavan hyvää asiaa.”

Lasten tuhoajat

Intian matkallaan Adhikari junaili itselleen tilaisuuden haastatella myös nuoria tyttöjä, jotka olivat tulleet Intiaan ”töihin”. Juttu käsitteli nuorten nepalilaistyttöjen myymistä bordelleihin. Nuorimmat ovat 12-vuotiaita. Tyttöjä myydään etenkin Intian, arabimaiden ja muiden Aasian maiden turistialueille mutta joskus myös Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

”Tytöt ovat usein rutiköyhistä perheistä, eivätkä he osaa lukea. Heillä ei ole aavistustakaan, mihin he ovat menossa ja minkälaisiin töihin. Tytöt kertoivat surkeasta elämästään ja koti-ikävästä sekä selkäsaunoista.”

Adhikari on kirjoittanut myös pedofiileistä, joista osa on eurooppalaisia ja amerikkalaisia turisteja. He ovat pääasiassa keski-ikäisiä ja vanhoja miehiä. Monet heistä ovat kiinnostuneita pikkutyttöjen lisäksi nuorista pojista, joista nuorimmat ovat 7-8-vuotiaita.

”Pedofiilit ovat tulleet Aasiassa melkoiseksi ongelmaksi. Usein vanhemmat luulevat pystyvänsä ansaitsemaan rahaa lasten koulunkäyntiin myymällä heidät joksikin aikaan välittäjän käyttöön. Näin ei kuitenkaan käy, vaan lapsi tuhoutuu ja rahat menevät muiden taskuun.”

”En usko, että länsimaiset turistit ymmärtävät, miten hirveän paljon pahaa he saavat aikaan toiminnallaan.”

Aborteillakin tehdään rahaa

Laittomat abortit olivat erään Adhikarin artikkelin aihe. Abortit ovat Nepalissa hyvin yleisiä. Abortit ovat olleet puoskareille helppo keino lypsää rahaa köyhiltä lukutaidottomilta ihmisiltä. Hiljattain aborttilaiki on muuttunut sallivammaksi. Ennen lakimuutosta ainakin joka toinen abortti oli laiton.

Apteekeissa myydään parilla sadalla eurolla – iltaisin tiskin alta – lääkettä, joka aiheuttaa keskenmenon. Ongelma ei ole vain lääkkeen korkea hinta, vaan ennen kaikkea sen riskit. Lääke on aiheuttanut elinikäisiä kipuja, lapsettomuutta, jopa muutaman nuoren naisen kuoleman.

”Minuun otti yhteyttä eräs mies, jonka 22-vuotias vaimo oli saanut laittomasta aborttilääkkeestä kovia vatsakipuja. Vaimo oli kuollut kolmen päivän tuskien jälkeen. Tein aiheesta jutun. Sain siitä kovasti moitteita, koska paljastin myös lääkkeen myyjän nimen.”

Aborttijutun yhteydessä hän sai vihiä myös eräästä toisesta häpeällisestä aiheesta: sikiöiden abortoinnista sillä perusteella että odotettavissa oleva perhetapahtuma ei olisikaan onnellinen poikalapsi, vaan onnettomuus – tyttölapsi. Juttu on vielä tekeillä, eikä hän tiedä sen vastaanottoa. Aihe on kuitenkin sellainen, että siitä on ollut huhuja, mutta kukaan toimittaja ei ole uskaltanut tarttua aiheeseen.

——————-

Kehitysmaan toimittajan esikuvana Suomi

Oli jännittävää lukea Laxman Adhikarin 22-sivuista artikkelia Suomesta. Suomi oli Adhikarille unelmien maa. Erityisen suuren vaikutuksen häneen teki sosiaaliturva ja koulutus. Nepalissa ei käytännössä ole ilmaisia kouluja ja raha on esteenä monien köyhien perheiden lasten koulutukselle.

Hänestä suomalaiset pankit toimivat esimerkillisesti antaessaan asuntolainaa ja lainaa pienyritysten käynnistämiseen. Sen systeemin hän haluaisi Nepaliinkin. Adhikariin teki vaikutuksen myös sananvapaus. Suomalaiset tiedotusvälineet toteuttivat hänestä todellista demokratiaa.

Kielteisenä Suomessa Adhikari näki perhesiteiden löystymisen. Hänestä avioerolukumme olivat pöyristyttäviä ja sinkkukulttuuri murheellinen. Nepalissa ei ole tapana, että lapset joutuvat olemaan ilman ympärillä alinomaa hyöriviä vanhempia. Yksinäistä ihmistä pidetään Nepalissa epäonnistuneena ja säälittävänä.

Ahdikarin suhtautuminen kehitysapuun on kaksijakoinen.

”Apu tapahtuu kovin usein avunantajan ehdoilla ja suurin osa rahoista palaa lähtömaahan palkkoina ja hankintamenoina. Suomi on kehitysavunantajien parhaimmistoa”, hän lisää.

—————————-

Nepalin median rajoitetut vapaudet

Toimittajien työ on vaikeutunut Nepalissa huomattavasti viimeisen puolen vuoden aikana. Maahan julistettiin poikkeustila 26. marraskuuta 2001, ja samassa yhteydessä median vapauksia rajoitettiin.

”Tällä hetkellä työskentely on todella vaikeaa ja monipuolista tietoa on hankala saada. Puolustusministeriö antaa säännöllisesti omat tiedotteensa mutta valvoo muuta tiedon kulkua”, kertoo toimittaja Sudheer Sharma aikakauslehti Himalista.

Viisi maolaismielistä lehteä on poikkeustilan aikana lakkautettu. Rajallisista lähteistä huolimatta maolaisten ja hallinnon välinen taistelu on vallannut otsikot. Vaikka armeija onkin evännyt toimittajien pääsyn taistelualueille, paikallisissa lehdissä on päivittäin useita sivuja juttuja ympäri maata tapahtuvista yhteenotoista.
”Etenkin päivälehdet antavat tilanteesta yksipuolisen kuvan, sillä ne kirjoittavat pitkälti virallisen tiedon mukaisesti”, toteaa uutisointia parhaillaan tutkiva Ramesh Parajuli Martin Chautari –järjestöstä. Maan kolme suurta päivälehteä päätti joitakin kuukausia sitten ”suodattaa uutisointiaan” omasta aloitteestaan. Sharman mielestä monet lehdet ovatkin käytännössä toimineet hallinnon propagandavälineenä.

Poikkeustilan aikana yli 60 toimittajaa on pidätetty, useimmat ilman virallista syytettä. Sharman mukaan jotkut pidätetyistä ovat olleet selkeästi maolaisten kannattajia mutta monet aivan tavallisia toimittajia.

”Sekä poliisi että armeija ovat pidättäneet toimittajia. Usein pidätetyt on viety armeijan parakeille, missä heitä on pidetty viikkojakin ilman syytettä ja jopa kidutettu.”

Pääkaupunki Katmandussa työ on kuitenkin vielä helpompaa kuin maaseudulla. Hiljattain maolaisetkin sieppasivat yhden paikallislehden toimittajan.

”Aluetoimittajilla on enemmän vaikeuksia paikallisten viranomaisten kanssa. Heitä saattavat häiritä myös maolaiset.”