Soma Rytkönen:
Se kerrottiin nuotiolla – Elämää zimbabwelaisessa kylässä
Tammi 2000
Zimbabwe on viime aikoina ollut esillä tiedotusvälineissä lähes yksinomaan vaaliselkkausten ja presidentti Robert Mugaben itsevaltaisten otteiden takia. Sama pätee maanosaan yleisemminkin: vain sisällissodat ja raamatullisiin mittoihin yltävät luonnonkatastrofit ylittävät uutiskynnyksen.
Toimittaja Soma Rytkönen nostaa kirjassaan Se kerrottiin nuotiolla -Elämää zimbabwelaisessa kylässä esiin Zimbabwen toisen todellisuuden: yli viisimiljoonaisen kansan arjen ilot ja surut, vuosituhantisten perinteiden ja modernin maailman väliset ristiriidat sekä köyhyydestä ponnistavien ihmisten pienet menestystarinat.
Rytkönen saapui maahan kuivuusvuonna 1992. Zimbabwelaisia kuristi tuolloin sateiden viipyminen ja talouden rakennesopeutusohjelma ESAP. Uusliberaali ohjelma johti koulunkäynnin ja terveydenhuollon maksullisuuteen.
Chonyeran kylässä, auringon kellanruskeaksi paahtamalla savannilla on kavala maailma samaan aikaan kaukana ja hyvin lähellä. Epäonnen katsotaan johtuvan kateellisten naapurien noitamenoista. Niin häistä kuin hautajaisista kasvaa oluen ja diskomusiikin vauhdittamia monipäiväisiä rituaaleja. Nuotiolla kerrotut tarinat voittavat väritelevision. Kristilliset herätysliikkeet valtaavat alaa ja tuomitsevat toisiaan helvettiin, ”pahasta taudista” HIVistä puhutaan kiertoilmaisuin.
Kirja seurailee kahden suurperheen, Tsikirayiden ja Chonyeroiden elämänmenoa. Lievän alkukankeuden jälkeen kirjoittaja hyväksytään ”Soma-siskona”. Hän ei muista murunguista eli valkoihoisista poiketen vaadi erikoiskohtelua, vaan ottaa osaa aherrukseen kasvimailla ja kotimajassa sekä yrittää pärjätä Zimbabwen valtakielellä shonalla.
Kyläläisten mutkikkaat sukulaisuussuhteet ovat suomalaisten ydinperheajattelusta kaukana, lukija saa paikoin ponnistella pysyäkseen perillä siitä, kuka on kukin. Ihmisten huolenaiheet tuntuvat liikuttavan yleismaailmallisilta: vanhemmat tuskailevat rahan, kuivuuden ja eroosion kanssa. Nuorilla on itsetunto-ongelmia, rakkaussotkuja ja suuria unelmia tulevaisuudestaan.
Rytkönen ei ole pyrkinytkään tieteellisen objektiiviseen lähestymistapaan. Teksti on osallistuvaa ja omakohtaista, myötäelävyys ei kuitenkaan tarkoita hampaattomuutta. Naimakauppoja säätelevä, morsiamen perheelle maksettava lobola-korvaus sekä sukupuolten epätasa-arvo laajemminkin saavat osakseen kriittisen käsittelyn. Toisaalta zimbabwelaisen kyläyhteisön luontaisessa solidaarisuudessa ja naapuriavussa olisi vanhuksensa yksinäisyyteen tuomitsevalla hyvinvointi-Suomella paljon oppimisen arvoista.
Alaotsikostaan huolimatta kirja ei rajoitu maaseudun tarkasteluun. Rytkönen liikkuu yhtä sulavasti pääkaupunki Hararen diplomaattipiireissä ja Mufakosen slummissa. Ehkä yllättävin havainto on se, että rotujen ja sukupuolten välinen kuilu ja muut siirtomaavallan aikaiset kummitukset jatkavat elämäänsä jyrkimmin tasavallan paremmissa piireissä. Mutta kun diplomaatinrouvat pääsevät irrottelemaan afrikkalaisen musiikin tahdissa, vanhat luutumat saavat kyytiä.
Kiireettömästi etenevä teksti sukeltaa vieraan kulttuurin kokemusmaailmaan, sen hajuihin ja makuihin. Rytkösen Zimbabwe-sekoitukseen kuuluu voimakasmausteista sazda-tahnaa, kävelyretkiä vuoristossa, joulubileitä, villejä tansseja ja pitkän kuivuuden jälkeisen sateen hurmiota. Omakohtaiseen ainekseen kuuluu myös kutkuttava romanssi Tsikirayiden Georgen kanssa. Suhde päättyy epäonnisesti: empimisen jälkeen vanhapoika valitsee emansipoituneen murungun sijasta Raamattuopiston ja kristityn zimbabwelaistytön.
Ignacio Ramonet’n kaltaiset mediatutkijat ovat kritisoineet länsimaisten tiedotusvälityksen Eurooppakeskeisyyttä, taustoittamattomuutta ja jatkuvaa pinnallistumista. Kehitys on vain syventynyt syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen. Rytkösen Zimbabwe-kirja on mainio osoitus toisintekemisen ja itsensä todella likoon panevan tutkivan journalismin mahdollisuuksista.