”Ihmiset tulevat näkemään nälkää tänä vuonna.” Nämä sanat kuulin Catherine Mwanzalta itäisessä Sambiassa sijaitsevan Mambwen kunnan naisjärjeston edustajalta huhtikuussa 2000 epäonnistuneen maissisadon jälkeen. Kovat sateet olivat tuhonneet valtaosan paikallisesta maissisadosta, josta valmistettavaa nshimaa eli maissipuuroa sambialaiset syövät päivittäin. Catherine oli huolissaan.
Nyt tämä ennustus on todellisuutta, ei ainoastaan Mambwessa vaan koko Sambiassa. Pääkaupungin Lusakan kauppojen maissivarastot ovat tammikuussa olleet tyhjillään. Kauppojen edessä näkee ihmisiä jonottamassa kallista maissia. Päivälehdet ovat täynnä kirjoituksia, joissa hallitukselta vaaditaan pikaisia toimenpiteitä maissinpuutteen korjaamiseksi.
Maan omat maissivarat ovat olleet jo jonkin aikaa riittämättömät vaikka seuraavaan sadonkorjuuseen on vielä muutama kuukausi. Hallitus on joutunut hiljattain tuomaan 150 000 tonnia maissia naapurimaista.
Maissijauhon hinta on Lusakassa noussut niin korkeaksi, että monilla ei ole varaa normaaliin 25 kilon jauhosäkkiinsä. Näitä säkkejä kuusihenkinen perhe kuluttaa keskimäärin neljä kuukaudessa. Jo pelkästään tällainen kuukauden maissiannos on tammikuussa maksanut Lusakassa korkeimmillaan noin 50 euroa. Summa on reilusti yli puolet opettajan kuukausipalkasta, eikä monilla sambialaisilla ole tällaisia säännöllisiä tuloja.
Vaikka hätäapumaissin odotetaan laskevan hintoja, hintataso on sambialaisille silti erittäin korkea. Monet pikkukauppiaat käyttävät myös tilannetta hyväksi ja ostavat kaupoista maissisäkkejä ja myyvät jauhonsa ylihintaan pienemmissä annoksissa köyhillä asuinalueilla.
”Monet ihmiset syövät vain kerran päivässä tai joka toinen päivä”, kertoo PAMjärjestön (Programme Against Malnutrition) johtaja Helen Samatebele monien kohtalosta.
Sambia on YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAOn mukaan tällä hetkellä yksi 15:stä Afrikan maasta, jossa on poikkeksellisen paha ruokapula. Sambia onkin pyytänyt kansainvälistä ruoka-apua kahdelle miljoonalle pahimmassa asemassa olevalle kansalaiselleen. YK:n ruokaohjelman WFP:n suunnitelmissa on kanavoida lähikuukausina 42 tonnia maissia Sambian köyhille.
Richard FullerFAOn maajohtajan Richard Fuller korostaa kuitenkin, että ruoan kokonaistarjonnan takaaminen ei riitä. On mietittävä myös niitä keinoja, joilla turvataan, että sambialaisilla olisi mahdollisuus tuottaa ruokaa itse tai hankkia sitä kaupoista.
Markkinauudistukset hankalia maataloudelle
Vahva maatalous on köyhyyden ja nälän poistamisen elinehto Sambiassa. Maataloudesta saa elinkeinonsa suoraan yli 50 prosenttia kansalaisista. Mutta miten on mahdollista, että maa, jolla on laajat viljelyalueet (joista vain 16 prosenttia on käytössä), hyvät mahdollisuudet tuotantoon ja riittävät vesivarat, ei pysty ruokkimaan kansaansa?
PAM-järjestön Helen Samatebelen mielestä 1990-luvun alussa aloitettu vahva markkinahenkinen maatalouspolitiikka on ollut ruokaturvan kannalta ongelmallinen. ”Ennen vuotta 1991 Sambia oli ruoan suhteen omavarainen, mutta ei enää”, Samatebele toteaa.
Maailmanpankin ja muiden avunantajien voimakkaalla tuella 1990-luvun alussa läpiviety talouden vapauttaminen on vähentänyt voimakkaasti valtion roolia maatalouden tukemisessa. Maatalouskauppaa aikaisemmin hallinneet paikalliset, alueelliset ja kansalliset valtionyritykset on yksityistetty ja viljelijöille suunnatut tuotantotukiaiset on pitkälti poistettu.
Aikaisemmin viljelijät saivat valtionyritysten kautta tuotantoon tarvittavat lannoitteet ja siemenet matalakorkoisilla lainoilla, joita FAOn maajohtajan Richard Fullerin mukaan kuitenkin harvoin maksettiin takaisin. Valtio takasi myös varmat markkinat ostamalla tuotannon alueellisilta osuuskunnilta.
Yksityistämisen seurauksena järjestelmä on romahtanut. Yksi esimerkki tästä on valtion maataloussektorille suunnatun luotonantojärjestelmän luhistuminen. Sambian yksityiset rahoittajat eivät ole olleet liiemmälti halukkaita täyttämään valtion rahoitusjärjestelmän jättämää aukkoa.
Uusia kerjäläisiä
Samatebelen mukaan viljelijöillä on ollut vaikeuksia sopeutua omien tuotteidensa markkinointiin ja myyntiin vapaan markkinakilpailun ehdoilla. Pienviljelijät ovat usein olleet muutamien harvojen tukkuostajien armoilla ja saaneet alihinnan tuotteistaan.
Kun vielä 1990-luvulla koettiin vaikeita sääoloja — rankkasateita ja kuivuutta — maatalouden toimintaedellytykset ovat heikenneet entisestään ja ruokaturvattomuus on lisääntynyt. ”Pienviljelijöistä on tullut kerjäläisiä,” Samatebele korostaa.
Samatebelen mukaan kaupunkilaisille tilanne on myös hyvin vaikea, kuten alkuvuoden maissin hinnankorotukset ovat osoittaneet. Sambian palkkataso on erittäin matala, ja 1990-luvulla toteutun laajan yksityistämispolitiikan seurauksena monet ovat menettäneet työpaikkansa. Sambialaisen JCTR-järjestön (Jesuit Centre for Theological Reflection) tekemä ruokakoritutkimus, jossa vertaillaan ruoan hintaa palkkatasoon, osoittaa että ihmisten ostovoima Lusakassa on heikentynyt viime vuosina.
Samatebelen ja Fullerin mielestä maatalouden markkinauudistukset ovat kuitenkin olleet oikean suuntaisia, vaikka vanha valtiojohtoinen maatalousjärjestelmä romutettiinkin liian nopeasti. Maan poliittinen johto ei heidän mukaansa ole riittävästi kiinnittänyt huomiota maataloustuotannon edellytyksiin uusissa olosuhteissa. Ei ole syvällisesti mietitty, mistä viljelijät saisivat lannoitteet, siemenet ja rahoituksen, ja mistä he löytävät markkinat.
Näiden tuotannollisten kysymysten ratkaisun sijaan hallitus on ongelmien ilmaantuessa keskittynyt enemmän hätäapuun. ”Se antaa ihmiselle väärän signaalin. Nyt kaikki huutavat vain hätäavun perään”, Samatebele toteaa.
Maissiriippuvuudesta monipuolisuuteen
FAOn Richard Fuller korostaa, että Sambian haavoittuvan ruokaturvan juuret juontavat kuitenkin syvemmälle kuin 1990-luvun markkinauudistuksiin. Fullerin mielestä yksipuolinen painotus maissintuotantoon maan tärkeimpänä ruokakasvina on ollut ongelmallinen. ”Nyt kaikki puhuvat maissin hinnasta, mutta kuuletko kenenkään puhuvan esimerkiksi kassavan hinnasta?”, kysyy Fuller.
Ennen 1990-lukua Sambian hallitus tuki rahallisesti maissin tuotantoa koko itsenäisyyden ajan. ”Tämä johti siihen, että maissin viljely syrjäytti monilla alueilla perinteisiä kasvilajikkeita, jotka sopivat paremmin paikalliseen ympäristöön kuin maissi, joka ei kestä sadetta kovinkaan hyvin”, Fuller kertoo. ”Yksi keino tilanteen parantamiseksi on monipuolistaa tuotantoa ja viljellä eri alueilla nykyistä laajemmin sinne sopivia lajikkeita”, Fuller jatkaa.
Fuller ei rajoittaisi tätä alueellista maatalouden monipuolistamista pelkästään Sambiaan. Hänen mielestään olisi tärkeätä, että Saharan eteläpuoliset Afrikan maat harrastaisivat nykyistä laajempaa alueellista maatalouskauppaa keskenään. Sitä tosin vaikeuttaa hänen mukaansa se, että kaikki Afrikan maat haluavat olla omavaraisia. Ratkaisuja etsitään liiaksi yksittäisten valtioden todellisuudesta käsin.
Nykyiset siirtomaa-aikaiset valtiorajat ovat Fullerin — ja monien muidenkin mielestä — siinä mielessä epäkäytännölliset, että ne pilkkovat ja erottavat toisistaan monia luonnollisia markkinoita. Ihmiset liikkuvatkin niin Sambiassa kuin muuallakin Afrikassa vilkkaasti rajojen yli harrastaen alueellista ”laitonta” kauppaa keskenään. Tämän kaupan laillistaminen — kuten laajan alueellisen maatalouskaupan ja maatalouspoliittisen yhteistyön tukeminen — eteläisessä Afrikassa olisi Fullerin mukaan alueen ruokaturvan kannalta tärkeää.
Viime vuonna Cathereni Mwanzan huolenaiheena olivat kovat sateet. Tänä vuonna tuskaa saattaa aiheuttaa kuivuus. Käynnissä olevan sadekauden alku on ollut kuivahko, ja monet pelkäävät, että pian alkava maissin satokausi jää taas huonoksi. Fullerin ja Samatebelen viesti on kuitenkin selvä: nälän poistamiseen löytyy keinoja, mutta ne edellyttävät Sambian hallitukselta poliittista tahtoa.