Kristiina Koivunen
Teetä Kurdistanissa
Like 2001

Pidän Kristiina Koivusen Teetä Kurdistanissa -teoksesta (Like 2001). Se on kirjoitettu läheltä aihettaan, elävästi ja monipuolisesti. Koivunen selvästikin rakastaa kurdeja. Hän ”tuijottaa lumoutuneena” Kurdistanin vuoria – mutta se ei estä häntä olemasta myös kriittinen. Hän esimerkiksi tekee selväksi, että kurdit ovat erittäin huonoja diplomaatteja. He eivät kykene yhteistyöhön, ja heidän menetelmänsä ovat paikalleen jämähtäneitä. Ei ihme, että he ovat jääneet kansallisuustaistelussaan yksin, ilman ulkopuolisia liittolaisia tai kansainvälistä tukea.

Euroopassa asuvat kurdit eivät ole keksineet muuta kuin järjestää mielenosoituksia. Turkin kurdit puolestaan vain taistelevat ja kuolevat. ”Kurdipolitiikkaa tehdään emotionaalisesti eikä rationaalisesti”, Koivunen toteaa. Teoksen viimeisiksi sanoiksi hän siteeraa yhtä PKK:n aktivistia: ”Olemme tietysti kaikki valmiita kuolemaan maamme puolesta, mutta näyttää siltä, ettei se riitä. Monet ovat jo kuolleet, mutta Kurdistan ei ole vapaa. On keksittävä jotain muuta.”Toisaalta juuri PKK:n aseellinen toiminta on nostanut kurdien itsetuntoa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Kansallistunne on kehittynyt nopeasti ja alkanut sitoa vuoristoheimoja toisiinsa. On syntynyt ”valtava kansanliike”, johon kuuluu ainakin viidesosa Turkin väestöstä. Siinä on niin hurja paine, että sen tukahduttaminen on raunioittamassa koko Turkin talouden.
 

Tupakansavua ja jäätynyttä jugurttia

Teetä Kurdistanissa -kirja on syntynyt Kristiina Koivusen viiden lyhyen Turkin matkan ja eri Euroopan maissa kurdipakolaisten parissa vietettyjen viikkojen ja kuukausien myötä.
Matkojen varsinaisena syynä on ollut väitöskirja, jota Koivunen tekee kurdien terveysongelmista. Lisäksi hän on kerran osallistunut suomalaisen ihmisoikeustarkkailijaryhmän matkaan.

Matkustaminen Kurdistanissa on raskasta. Koivunen tunnustaa olevansa välillä niin uupunut, ettei jaksa nostaa edes nauhuria pöydälle tallentaakseen jonkun kuuluisan kurdiaktivistin puhetta. Ja päätä särkee, loputtomassa tupakansavussa. ”Kai kurdit polttavat, jotteivat ilmaisisi todellisia vihan ja surun tunteitaan”, hän päättelee.

Välillä Koivunen hytisee ystäviensä kanssa talvisen Istanbulin kerrostaloasunnossa, johon vain halogeenilämmitin luo pienen lämpöpisteen. Samalla jääkaappi käy liiankin kylmänä. Mutta ”asukkaiden mielestä ruokien sulattaminen ei ole mikään ongelma. Esimerkiksi jäätynyt jugurttimöykky sulaa hetkessä, kun sitä pitää halogeenilämmittimen edessä.” Diyarbakirin vihannestorilla hän huomaa, että kauppias on latonut kurkut, tomaatit ja sitruunat eteensä suoriin riveihin. Istanbulissa pyykkinarulle on ripustettu vain kolme t-paitaa: vihreä, punainen ja keltainen, Kurdistanin kansallisvärit. Usein hän katselee ystäviensä kanssa yhdessä kurdien omaa satelliittitelevisiokanavaa.

Kerran Brysselissä Koivustakin pyydetään osallistumaan suoraan keskusteluohjelmaan ja kysymään jotakin puhelinyhteyden päässä olevalta Abdullah Öcalanilta. ”…mutta tunnen itseni niin ujoksi, sillä olen juuri tullut, eikä kukaan muu kysy mitään. Haluaisin kysyä PKK:n johtajalta, miksi järjestö ei tee enempää ikivanhan Hasenkeyfin kaupungin pelastamiseksi suunnitellun Ilisu-padon tuhoilta. Silti vain istun siinä enkä saa sanaa suustani. Kadun tätä varmaan koko loppuikäni.”

Optimistinen kurdistan-tutkija

Kristiina Koivunen, kirjasi viimeisen luvun otsikkona on ”Kurdit uskovat tulevaisuuteen”. Oletko edelleen tätä mieltä, vaikka Abdullah Özalan on pidätetty ja odottaa vankilassa kuolemantuomiota?

”Olen aika optimistinen, Turkissa on paha taloudellinen kriisi, maa on konkurssin partaalla eikä tällainen tilanne voi jatkua loputtomiin. Jopa maan liike-elämän johtajien muodostama järjestö TUSIAD on vaatinut demokratisoimista, sillä muuten ulkomaiset sijoittajat eivät uskalla tulla Turkkiin.” Koivunen toteaa myös, että kurdit ovat selviytyneet hämmästyttävän hyvin Özalanin pidätyksestä. Aikaisemmat kurdikapinat ovat aina tukahtuneet johtajan vangitsemisen myötä. Kulttuurisestikin nyt tapahtuu paljon: on tehty omia lehtiä, oppi- ja sanakirjoja, perustettu oma teatteri jne.

Taidat pitää ihmisoikeustarkkailijoiden työtä tärkeänä?

”Ehdottomasti. Ensinnäkin Kurdistanista on vaikea saada tietoja muuten. Toisaalta vaikeissa olosuhteissa eläville ihmisille jo pelkkä tarkkailijoiden läsnäolo on rohkaisevaa.”

Mitä teet kun väitöskirjasi kohta valmistuu?

”Jatkan Kurdistan-tutkijana, vapaana toimittajana ja sosiaalityöntekijänä kuten tähänkin asti.”

Kristiina Koivunen näyttää huiviaan, hän on itse virkkannut sen reunapitsit. ”He pitävät minua jo niin läheisenä, että en enää saa valmiita huiveja vaan kangasta, josta voin itse tehdä huivini kuten kurdinaisetkin tekevät.”