Jorge Amado: Ilojen paratiisi
Alkuteos Tocaia Grande
Suomentanut Sanna Pernu.
Otava 1988.

Yksi brasilialaisen kirjallisuuden huipuista, Jorge Amado, kuoli tänä kesänä, mutta hänen kirjansa elävät, suorastaan pursuvat elämää. Ilojen paratiisi kertoo pienen bahialaisen syrjäseutukylän synnystä, noususta ja joutumisesta järjestyksen ja sivistyksen piiriin. Itse kylä, Tocaia Grande, on kuitenkin vain näyttämö ihmisille, jotka luovat sen.

Tocaia Grande – myös teoksen alkuperäinen nimi – tarkoittaa ”suurta väijytystä”. Kylä on saanut nimensä maanomistuksesta riitelevien everstien välisestä yksityisestä sodankäynnistä. Väijytyksen järjestää kapteeni Natário eversti Boaventura Andraden puolesta. Kohta kauniista joenrantapaikasta tulee kaakaokaravaanien levähdyspaikka. Ensimmäiset majat rakennetaan, ilotytöt saapuvat. Kylä kasvaa. Sinne asettuvat hilpeä kauppias Turkki-Fadul, musta seppä Castor ja monet muut Amadon elämäniloiset henkilöt. Tocaian asukkaat luottavat kylän menestykseen. Kapteeni Natário toimii paikan suojelijana, Turkki-Fadul uskoo Jumalan tuoneen hänet paikalle. Tocaiaan kertyy köyhiä viljelijöitä, jotka maaparonit ovat ajaneet tiloiltaan. He saavat kylässä uuden mahdollisuuden.

Laki ja järjestys saapuvat

Tocaia Granden asukkaat eivät piittaa kirkosta tai laista. Mutta toisiinsa he luottavat: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta” on kylän tunnuslause. Huorat, juopot, haitaria soittava Mustalais-Pedro, naisiinmenevä kaa-kaonostaja – jokaisella on paikkansa kylässä.
Yhteishengellään asukkaat voittavat luonnon vitsaukset: tuhotulvan ja ”kuumetaudin, jolla ei ole nimeä, mutta joka tappaa apinatkin”. Heidän tuhokseen koituvat laki ja järjestys.
Alueen suurin tilallinen, Natárion isäntä eversti Andrade kuolee. Valta siirtyy hänen pojalleen Venturinhalle, joka on päässyt maailmanmenon makuun opiskellessaan lakimieheksi suurissa kaupungeissa.

Vaikka Venturinha tuntee kylän ihmiset, hän ei armahda. Lakimiehen kyvyillään – joita hänen isänsä oli ajatellut käytettävän seudun hyväksi – hän asettuu Tocaia Granden omistajaksi. Lauma palkkatappajia lähetetään muuttamaan maata raivanneet itselliset tocaialaiset vuokraviljelijöiksi. Nämä eivät kuitenkaan alistu. Ilojen paratiisi päättyy samoin kuin alkaa – tulitaisteluun, suureen väijytykseen.

Inhimillisyyden ylistys

Tocaia Granden kylä muistuttaa monella tapaa Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden Macondoa. Tyyliltään Amadon teos on kuitenkin elämäniloisempi. Poliittiset kysymykset kätkeytyvät tarinoiden ja ihmisten taakse. Amado kertoo tocaialaisista ihastuttavan kiirettömästi, jutustellen. Pääosissa ovat rakkaus – tai pikemminkin sängyn ilot – ruoka, juoma ja hauskanpito. Hyvän kertojan tavoin hän vihjailee tulevista tapahtumista, mutta ajoittain myös yllättää lukijan.

Mikä tekee latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta niin elämän-iloista? Pohjoismaisen lukijan mieleen tulee helppoja selityksiä, ilmasto ja kansanluonne. Voisiko ajatella, että etelän kirjallisuuden aistillisuus on vastareaktio pohjoisten kirjoitta-jien henkisyydelle?
Ilojen paratiisissa asettuvat vastakkain pienen ihmisen elämänhalu ja kuoleman voimat. Luonnon tai Jumalan lähettämistä vitsauksista vielä selvitäänkin, mutta ihmisten pahuutta ja petollisuutta ei voi lyödä.

Tocaialaisten unelma vapaudesta ja yhteishengestä on viatonta, vailla aatteellista taustaa. Vallanpitäjät, joiden takana on kirkko ja omaisuus, murskaavat heidät helposti. Vaikka Amado on vanha kommunisti, hän ei saarnaa vaan tyytyy näyttämään millaista on epäoikeudenmukaisuus. Yhteiskunnallisten voimien lisäksi Tocaia Granden kohtalon sinetöivät ihmisten henkilökohtaiset suhteet.

Tocaia Grandelle tuskin on aitoa esikuvaa. Silti sen kuvaamat tapahtumat juontavat Brasilian historiasta. Teoksessa on satiirinen ulottuvuutensa: alussa on muutaman sivun kuvaus tulevaisuudesta, jossa myöhemmin Irisópoliksi nimetty Tocaia Grande juhlii täysiä vuosikymmeniään. Kiillotetun julkisivun takaa paljastuu vähemmän kunniallinen, mutta rehevä tarina kaupungin synnystä.

Tocaia Granden pimeän menneisyyden sankarit ovat huoria ja palkkatappajia, mutta rakastettavia veijareita, joita lukija ei halua unohtaa.